Neuvottelut Ahvenanmaasta ja Suomenlahden ulkosaarista

1938 – 1939

[Neuvostoliiton vaatimukset Suomen asenteen suhteen]

   Ensimmäinen vuoden 1938 aikana ilmennyt selvä merkki kasvavan natsistisen uhan aikaansaamasta alkavasta jännityksestä Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa oli silloisen ulkoasiainministerin Holstin ja Helsingissä olevan Neuvostoliiton lähetystösihteerin Jartsevin välillä huhtikuun 14 päivänä – siis vähän sen jälkeen,  kun Saksa oli miehittänyt Itävallan – tapahtunut ajatustenvaihto. Viimeksi mainittu selitti hallituksensa puolesta, että Neuvostoliitto kyllä kunnioittaisi Suomen itsenäisyyttä ja alueellista koskemattomuutta, mutta Moskovassa oltiin lujasti vakuuttuneita siitä, että sivustaisku Suomen kautta kuului saksalaisten hyökkäyssuunnitelmiin. Näöissä olosuhteissa heräsi kysymys, miten Suomi suhtautuisi saksalaisten maihinnousuun. Jos saksalaisten sallittaisiin käyttää Suomen territoriota hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan, ei viimeksi mainittu valta jäisi odottamaan vihollista Rajajoelle, vaan tulisi sitä vastaan mahdollisimman kauas, mistä syystä sotatoimet suoritettaisiin Suomen rajojen sisäpuolella. Mutta jos Suomi olisi valmis vastustamaan Saksan maihinnousua, Neuvostoliitto tarjoaisi kaikkea taloudellista ja sotilaallista apua ja sitoutuisi sodan päätyttyä vetämään joukkonsa takaisin; lisäksi Neuvostoliitto olisi valmis heti myöntämään Suomelle huomattavia kauppaetuja. Saksan aikeista Jartsev sanoi Moskovassa olevan tunnettua, että saksalaiset, siinä tapauksessa, että Suomi asettuisi torjuvalle kannalle, suunnittelivat vallankaappausta kotoisten ”fascististen ainesten” avulla sellaisen uuden hallituksen valtaansaattamiseksi, joka olisi valmis tukemaan Saksan pyrkimyksiä.

   Kun Jartsev puhui vakuutuksista, ettei Suomi muodossa tai toisessa antautuisi Saksan politiikan käytettäväksi, Holsti kysyi, mihin hän sillä tähtäsi. Tähän Jartsev vastasi, että kysymys takeista voitiin ottaa esille myöhemmin; nyt oli ensisijassa saatava varmuus siitä, että Suomi olisi valmis puolustamaan neutraliteettiaan ja vastustamaan Saksan maihinnousua. – Tapahtunut keskustelu oli pidettävä salassa.

   Tämä Holstin ja Jartsevin tapaaminen ei siis johtanut konkreettiseen ehdotuksen esittämiseen. Neuvottelujen jatkuminen lykkääntyi Jartsevin poismatkustamisen vuoksi. Pari myöhempää tapaamista Jartsevin ja Suomen hallituksen edustajien – milloin pääministeri Cajanderin, silloin ministeri Tannerin, joka Holstin Genevessä olon aikana hoit tämän tehtäviä – kesken ei liioin johtanut mihinkään tuloksiin, koska ei vieläkään esitetty konkreettisia ehdotuksia venäläiseltä taholta; Jartsev puhui vain ylimalkaisin sanoin takeista ja näyttää odottaneen vastapuolen tarjouksia. Asia joutui kuitenkin kytkettäväksi yhteen Suomen ja Ruotsin välisten samanaikaisten neuvottelujen kanssa sotilaallisista valmiustoimenpiteistä Ahvenanmaalla saariryhmän puolueettomuuden suojaamiseksi.

[Kysymys Ahvenanmaan puolustusvalmiudesta]

   Ahvenanmaan sopimus sisälsi kaksi määräystä  Ahvenenmaan puolueettomuuden turvaamisesta; jos Itämeri joutuu kosketukseen sodan kanssa, on Suomella oikeus laskea neutraalisen vyöhykkeen vesialueille miinoja ja ryhtyä siellä sellaisiin merisotilaallisiin toimenpiteisiin, jotka ovat ehdottoman välttämättömiä; jos vyöhykkeen neutraliteetti joutuu vaaraan hyökkäyksen vuoksi joko Ahvenanmaan saaria tai saariryhmän kautta Suomen mannermaata vastaan, on Suomen ryhdyttävä vyöhykkeen piirissä välttämättömiin toimenpiteisiin viivyttääkseen vihollista ja torjuakseen sen, kunnes sopimusvallat saavat tilaisuuden tarttua asioiden kulkuun sopimuksen määräysten mukaisesti. Miinojen laskeminen sellaisenaan ei ole tehokas puolustuskeino , Suomen merivoimat olivat vähäpätöiset ja yllätyshyökkäyksen torjumisella ei ole onnistumisen edellytyksiä mannermaata tukikohtana käyttäen. Kun hyökkäys Ahvenanmaata vastaan on jo käynnissä, kuten sopimuksessa sanotaan, on myöhäistä ryhtyä toimenpiteisiin sen torjumiseksi mannermaalta käsin. Suuren sodan sattuessa Euroopassa ei voitu luottaa siihen, että sopimusvallat yhteisvoimin tarttuisivat asiain kulkuun.

   Suomen ja Ruotsin käymissä neuvotteluissa Ahvenanmaan puolueettomuudesta juuri nämä asiainhaarat olivat lähtökohtana. Ne eivät koskeneet sen kumoamista, vaan ainoastaan eräitä sotilaallisia toimenpiteitä sen puolustamiseksi. Nämä molemmat valtiot, jotka lähinnä olivat kiinnostuneita siitä, ettei Ahvenenmaa joutuisi sotaakäyvän suurvallan käsiin, katsoivat olevansa oikeutettuja ja velvollisia huolehtimaan saariryhmän suojelemisesta. Tarkoitus oli, että jotkin saaret Ahvenanmaan saaristosta erotettaisiin muusta alueesta, missä Ahvenanmaan sopimuksen mukaan ei rauhanaikana saatu ryhtyä mihinkään sotilaallisiin valmistelutoimenpiteisiin, ja että muutamille näistä saarista ja luodoista sijoitettaisiin tykistöä ja varuskuntaa ja sillä pyrittäisiin estämään tai ainakin vaikeuttamaan yllätystä. Tarkoituksena oli myöskin koettaa saada Ahvenanmaan maapäivät hyväksymään asevelvollisuuslaki saariryhmän puolustamiseksi; mikäli joukkoja mannermaalta kuljetettaisiin saarille, tulisi niiden olla ruotsinkielisiä. Ruotsi sitoutuisi sodan sattuessa aktiivisesti osallistumaan Ahvenanmaan puolueettomuuden turvaamiseen, jos Suomen hallitus sitä pyytäisi. Näin konkreettisiin tuloksiin johtamattomien neuvottelujen selostaminen yksityiskohdittain veisi liian pitkälle. Heinäkuun lopulla 1038 saavutettiin periaatteellinen yksinmielisyys ja ryhdyttiin käsittelemään asiain yksityiskohtia. Ollessaan Genevessä, edustamassa Suomea Kansainliiton yleiskokouksessa, Holsti jätti yhdessä Ruotsin ulkoministeri Sandlerin kanssa Litvinoville seikkaperäisen ilmoituksen Ahvenanmaata koskevista suunnitelmista. Vuoden 1939 alkaessa oli päästy niin pitkälle, että saatettiin ryhtyä toimenpiteisiin toisten, asiasta kiinnostuneitten valtojen myöntymyksen hankkimiseksi.

[Neuvostoliiton kanssa jatkoneuvottelut tae-kysymyksistä]

   Suomen ja Neuvostoliiton väliset neuvottelut olivat samanaikaisesti jatkuneet. Elokuun 11 päivänä Tanner esitti Jartseville seuraavan Cajanderin formuloiman ehdotuksen Suomen ja Neuvostoliiton sopimukseksi:

   ”Suomen hallitus, joka pitää kiinni pohjoismaiden neutraliteetista, ei tule sallimaan minkäänlaista Suomen alueellisen koskemattomuuden loukkaamista, eikä myöskään sitä, että vieras suurvalta saisi jalansijaa Suomessa hyökätessään tai hyökkäystä varten Neuvostoliittoa vastaan.

   Neuvostoliiton hallitus, joka vakuuttaa maan jokaiseen osaan nähden kunnioittavansa Suomen alueellista koskemattomuutta, ei vastusta sitä, että Suomi jo rauhan aikaan ryhtyy sellaisiin sotilaallisiin toimenpiteisiin Ahvenanmaalla, joita Suomen alueellisen koskemattomuuden ja Ahvenanmaan neutraliteetin mahdollisimman täydellinen turvaaminen vaatii.”

   Lisäksi ehkäistäisiin rajaselkkaus ja solmittaisiin kauppasopimus.

   Tässä lausuntoehdotuksessa, kuten näyttää, oli taekysymys sidottu kysymykseen Ahvenanmaan sotilaallisista valmiustoimenpiteistä.

   Jartsev selitti hankkivansa hallituksensa kannanoton ehdotukseen nähden. Elokuun 18 päivänä hän antoi vastauksensa tavatessaan ministeri Tannerin. Vastaus oli sisällöltään seuraava:

   ”1. Ellei Suomen hallitus katso voivansa solmia täysin salaista sotilaallista sopimusta, Neuvostoliitto voi tyytyä siihen, että saa kirjallisen sitoumuksen, jonka mukaan Suomi on valmis torjumaan Saksan mahdolliset hyökkäykset ja sen toteuttamiseksi vastaanottamaan venäläistä sotilaallista apua.

   2. Yhtä tärkeää kuin Ahvenanmaan linnoittaminen on Suomen turvallisuuden kannalta, on Leningradinkin turvaaminen linnoituksilla. Moskova voi antaa suostumuksensa Ahvenanmaan linnoittamiseen, jos Neuvostoliitto saa ottaa siihen osaa hankkimalla aseistusta (durch Bewaffnung) ja lähettämällä  oman huomioitsijansa, seurata työtä ja myöhemminkin valvoa linnoituksen käyttöä. Moskova haluaa korostaa, että huomioitsijan toiminnan tulee olla täysin salaista.

   3. Vastapalveluksi edellisestä haluaa Moskova Suomen hallituksen suostumuksen siihen, että Suursaarelle saadaan rakentaa linnoitettu ilma- ja meripuolustusasema.”

   Näillä ehdoilla Neuvostoliitto on valmis:

   ”1. Takaamaan Suomen koskemattomuuden nykyisten rajojen puitteissa ja ennen kaikkea merirajojen koskemattomuuden.

   2. Tarpeen vaatiessa edullisin ehdoin auttamaan Suomea aseellisesti.

   3. Solmimaan Suomen kanssa erittäin edullisen kauppasopimuksen, joka hyödyttää niin hyvin maataloutta kuin teollisuuttakin.”

   Osittain vastauksen muodossa Tannerin kysymyksiin Jartsev liitti ehdotukseen seuraavat selitykset:

   Suomelta vaadittujen sitoumusten ensimmäisessä kohdassa mainitulla sotilaallisella avulla tarkoitetaan aseiden hankintaa ja merirajojen suojaamista;

   osanotolla Ahvenanmaan linnoittamiseen tarkoitetaan ainoataan tykkien ja muiden aseiden hankkimista, ei rahallista avustusta;

   sopimuksen muodolliseen puoleen voidaan tehdä muutoksia, pääsisällön tulee etukäteen olla sovittu, jotta viralliset neuvottelut yleensä saattaisivat alkaa; tuloksettomat neuvottelut olisivat näet nolot molemmille puolille.

   Elokuun 29 päivänä antoi ministeri Tanner seuraavan pääministeriltä saamansa vastauksen Jartsevin ehdotukseen:

   ”Ehdotus merkitse Suomen suvereeniuden loukkausta ja on ristiriidassa sen puolueettomuuspolitiikan kanssa, jota Suomi yhdessä Skandinavian valtioiden kanssa noudattaa. Kauppasuhteitten kehittymisen päämerkityksenä pidämme sitä, että se on omiaan parantamaan naapurien välejä. Kysymyksellä ei sinänsä ole vitaalista merkitystä Suomelle.

   Myöskin rajarauhan parantamisesta on etu molemminpuolinen.”

   Jartsev ilmoitti olevansa valmis toimittamaan tämän vastauksen Moskovaan ja palaamaan asiaan. Eräiden epävirallisten lisäneuvottelujen jälkeen sovittiin siitä, että odotetaan ulkoasiainministeri Holstin paluuta, jotta neuvottelut lopetettaisiin hänen osallistuessaan niihin. Tämä tapahtui syyskuun 15 päivänä.

   Lokakuun alussa Holsti palasi ja jo 3 päivänä Jartsev aloitti neuvottelut hänen kanssaan. Tällöin hän esitti suullisesti Suursaarta koskevan muutetun ehdotuksen: neuvostohallitus saattoi ehkä luopua vaatimuksesta saada itse rakentaa saarelle meri- ja lentoasema ja jättää sen linnoittamisen Suomelle; tämän edellytyksenä oli kuitenkin, että varustusten suunnittelu suoritettaisiin yhteisesti ja että Neuvostoliitto sodan sattuessa ottaisi saaren puolustuksen haltuunsa, jollei Suomi kykenisi siitä vastaamaan.

   Lokakuun 13 päivänä Jartsev sai valtioneuvoston hyväksymän kirjallisen vastuksen, jonka oleellisimmat kohdat ovat seuraavat:

   ”Viime elokuun 11 päivänä ilmoitettiin Teille, Suomen hallitus, samalla kun se pitää kiinni pohjoismaiden puolueettomuudesta, ei tule sallimaan minkäänlaista Suomen alueellisen koskemattomuuden loukkausta eikä siis myöskään sitä, että vieras suurvalta saisi Suomessa jalansijaa hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan. Vastaavasti Suomen hallitus odottaa, että Neuvostoliiton hallitus, samalla kun se vakuuttaa kaikin osin tulevansa respektoimaan Suomen alueellista koskemattomuutta, ei vastusta Suomen rauhanaikana ryhtymästä Ahvenanmaalla niihin sotilaallisiin toimenpiteisiin, joita Suomen alueen koskemattomuuden sekä Ahvenanmaan puolueettomuuden mahdollisimman täydellinen turvaaminen vaatii. Sen sijaan Suomen omaksuman pohjoismaisen puolueettomuuden kanssa ei olisi sopusoinnussa turvautuminen minkäänlaiseen avunantoon Neuvostoliiton taholta.

   Mitä tulee ehdotukseen Suursaaren linnoittamisesta, on Teille viime elokuun 29 päivänä tiedotettu, että Teidän alkuperäinen ehdotuksenne tietää Suomen suvereenisuuden loukkausta ja on ristiriidassa sen neutraliteettipolitiikan kanssa, jota Suomi yhdessä Skandinavian valtioiden kanssa noudattaa. Mikäli on kysymys saaren linnoittamisesta Suomen toimesta, emme ole valmiit lausumaan siitä mitään lopullista, ja vaikka tämä kysymys ei Suomen kannalta olekaan ajankohtainen, ottaa hallitus tätä koskevan kysymyksen perusteellisesti harkittavakseen.

   Holstin laatiman raportin mukaan Jartsev oli tavattaessa hyvin tyytymätön vastaukseen. Pyydettyään ja saatuaan luvan puhua avoimesti ja epävirallisesti hän selitti, että vakuutukset Suomen valmiudesta puolustaa neutraliteettiaan ja alueellista koskemattomuuttaan vieraan vallan taholta mahdollisesti tehtävää hyökkäystä vastaan ovat merkityksettömät, sillä muunlaista vastausta ei olisi voitu antaa. Ratkaisevaa oli, että Moskovan hallitus epäili Suomen kykyä suojella territoriotaan ja oli sen vuoksi tarjonnut sotilaallista apua rauhan aikana materiaalitoimitusten muodossa ja sota-aikaan suoranaisena aseellisena apuna, milloin sitä oli katsottava tarpeen vaatimaksi.

   Kun Holsti uuden tapaamisen aikana lokakuun 15 päivänä tähdensi, että Suomen oli mahdotonta pysyä yhtä aikaa lojaalina skandinaaviselle suuntaukselleen ja kiintoutua Neuvostoliittoon sillä tavalla, kuin Jartsev oli ehdottanut, tämä lausui:

   Suomen skandinaavinen suuntaus oli rauhan aikana Neuvostoliitolle suoranaiseksi eduksi, sillä pohjoismaiden rauhanrakkaus oli luotettava. Mutta jos sota puhkeaisi ja voimakas valta Suomelta tai yleensä pohjoismailta lupaa kysymättä tahtoisi Suomen alueen kautta hyökätä Neuvostoliiton kimppuun, oltaisiin uusien realiteettien edessä, ja tällaisen mahdollisen vaaran varalta Venäjän hallitus oli tahtonut neuvotella Suomen kanssa. Sen tarkoitus ei suinkaan ollut koettaa rauhan aikana erottaa Suomea skandinaavisesta valtioryhmästä.

   Kun ministeri Holsti oli marraskuun 16 päivä eronnut hallituksen ja kauppa- ja teollisuusministeri Voionmaa oli toistaiseksi ryhtynyt hoitamaan ulkoasiainministerin virkatehtäviä, lähetystösihteeri Jartsev kävi hänen luonaan ja selvitteli uudelleen niitä näkökohtia, joiden tulkkina oli esiintynyt. Keskustelu, joka tapahtui marraskuun 21 päivänä, ei sisältänyt kuitenkaan mitään uutta. Jartsev esitti kuitenkin, että Moskovaan lähetettäisiin delegatio kauppasopimusta solmimaan ja, että sitä seuraisi pari poliittista neuvottelijaa. Tietysti vähimmäistuloksesta olisi kuitenkin ennakolta oltava varma, sillä koko yritys muussa tapauksissa enemmän vahingoittaisi kuin hyödyttäisi.

   Jartsevin ehdotukseen on ilmeisesti huomiota, sillä Suomen lähetystötalon vihkimisen aikana Moskovassa olivat itse paikalla ulkoasiainministeriön valtuuttamina edustajina kansliapäällikkö Toivola ja osastopäällikkö Pakaslahti. Joulukuun 7 päivänä nämä herrat tapasivat ulkomaankaupan kansankomissaarin Mikojani. Suomen Moskovan-lähettiläs, ministeri Yrjö-Koskinen, katsoi asemansa vuoksi olevansa estynyt osallistumasta neuvotteluun, joka ei ollut ulkoasiainkomissariaatin tiedossa ja jota siis oli pidettävänä epävirallisena.

   Kun Mikojan oli huomauttanut, että kauppasuhteitten kehittäminen vaatii tiettyjä poliittisia edellytyksiä, Toivola selosti Suomen kantaa kysymyksissä, joita Jartsev oli Helsingissä kosketellut. Suomi tahtoi, lausui Toivola, ylläpitää hyviä suhteita kaikkiin naapureihinsa ja kehittää niitä myös käytännöllisellä pohjalla. Mutta samalla Suomi piti kiinni vuonna 1935 deklaroidusta pohjoismaisesta suuntauksesta. Tästä johtui m.m., että Suomi haluaisi pysyä erillään kaikista suurvaltaryhmityksistä ja mahdollisista hankauksista niiden kesken sekä noudattaa puolueettomuuspolitiikkaa. Suomi ei aikonut vastaanpanematta mukautua neutraliteettinsa loukkauksiin eikä ollut taipuvainen sallimaan, että vieras valta käyttäisi sen aluetta hyökkäystarkoituksiin. Myöntyväisyys tässä suhteessa merkitsee loppumista pohjoismaiseen suuntaukseen liittyvästä puolueettomuus politiikasta. Suomi toivoi myöskin kansainvälisen tilanteen äärimmilleen kärjistyessä voivansa läheisessä yhteistoiminnassa Ruotsin kanssa säilyttää puolueettomuutensa, missä Ruotsi oli maailmansodan aikana onnistunut. Tämä ulkopoliittinen asenne oli takeena siitä, että Neuvostoliiton ei tarvinnut pelätä mitään uhkaa Suomen taholta, ja Suomen pohjoismainen suuntaus tarjosi juuri sen perustan hyville suhteille Neuvostoliiton kanssa, mitä Mikojan oli puheessaan tarkoittanut poliittisilla edellytyksillä. Ne kansainväliset sopimukset, joihin sekä Suomi että Neuvostoliitto olivat osallistuneet, olivat takeena, että Suomen asenne myöskin tulevaisuudessa pysyisi sellaisena , miksi se oli esitetty: Tarton rauhansopimus, Kansainliiton peruskirja, Kellogg-pakti, vuonna 1932 solmittu hyökkäämättömyyssopimus ja hyökkääjä-käsitteen määrittelemistä koskeva sopimus.

   Mikojan puolestaan huomautti, että Neuvostoliitossa oli kyllä tyydytyksellä todennut Suomen pohjoismaisen suuntauksen ja puolueettomuuspolitiikan, mutta ei katsonut niitä riittäväksi takeeksi. Liikkeellä oli huhuja kolmannen vallan laajentumispyrkimyksestä itäiseen suuntaan. Tämä valtio ei ehkä kunnioittaisi Suomen puolueettomuutta; oliko Suomi kyllin voimakas torjuakseen väkivaltaiset neutraliteetin loukkaukset?

 Tämän suoran kysymyksen johdosta Toivola myönsi, että näin ei ehkä joka suhteessa ollut laita. Juuri tämän vuoksi Suomi oli ryhtynyt toimenpiteisiin vahvistaakseen eräitten saarten linnoittamisella puolustustaan. Mannermaan rannikkoja saatettiin pitää turvattuina, mutta Ahvenanmaan asema oli pakottanut toimenpiteisiin, joiden tarkoitus oli tehdä mahdolliseksi linnoitusten rakentaminen saariryhmän suojaksi. Tästä kysymyksestä ministeri Holsti oli Genevessä jättänyt selonteon ulkoasiainkomissaari Litvinoville. Suomi toivoi, että Neuvostoliitto suhtautuisi positiivisesti näihin pyrkimyksiin.

Ryhtymättä keskusteluun tästä asiasta Mikojan otti puheeksi Suursaaren kysymyksen. Hän korosti saaren strategista merkitystä Leningradille ja sen liikenneyhteyksien turvallisuudelle sekä viittasi mahdollisuuteen, että saari ehkä voitaisiin luovuttaa Neuvostoliitolle. Kajoamatta tähän viittaukseen Toivola huomautti, että Tarton rauhansopimuksen määräystä, joka kielsi Suomenlahden ulkosaarten linnoittamisen, oli pidetty niin ehdottomansitovana, ettei Suomessa ollut kiinnitetty asiaan mitään huomiota. Jos kysymyksessä olevan määräyksen muutos saataisiin aikaan, Suomi voisi luonnollisesti ottaa kysymyksen Suursaaren linnoittamisesta harkittavakseen, mutta mahdollisiin käytännöllisiin toimenpiteisiin Suomi ryhtyisi itse ilman toisen vallan myötävaikutusta. Suomen hallussa oleva linnoitettu Suursaari olisi tae siitä, että kolmas valta ei voisi käyttää saarta hyökkäysyrityksen tukikohtana. Suursaaren kysymyksestä olisi muutoin sopivinta ammattimiesten neuvotella; Mikojan yhtyi tähän.

  Mikojan päätti keskustelun sotilaspoliittisen osan lausumalla, ettei Neuvostoliitto hautonut mitään laajentumissuunnitelmia, eikä ylipäänsä minkäänlaatuista politiikkaa, joka kohdistuisi, joka kohdistuisi Suomea tai muita pieniä valtioita vastaan.. Hän viittasi Leninin perintöön: tämä oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden ja itse pakolaisaikanaan  saanut maassa turvapaikan. Sen jälkeen hän siirtyi kauppasopimusta koskevaan, valmistavaan keskusteluun.

  Suomen edustajiin konferenssi oli jättänyt sen vaikutelman, että Suursaaren kysymys oli venäläisestä näkökulmasta tärkein, jota keskustelun kuluessa oli kosketeltu.

  Mikäli käytettävistä olevista asiakirjoista käy ilmi, päättyi neuvottelujen ensimmäinen vaihe Suomenlahden ulkosaarista Moskovassa joulukuun7 päivänä1938 tapahtuneeseen keskusteluun. On huomattava, että Euroopan yleisessä tilanteessa oli kuluneen syksyn aikana tapahtunut kärjistymistä. Syyskuun lopussa Saksa oli tarkoituksellisesti aiheuttanut suhteessaan Tsekkoslovakiaan Kriisin ja Münchenin sopimuksella oli tätä maata silvottu ja se oli menettänyt kaikki rajalinnoituksensa; Böhmi ja Mähri jäivät täysin avoimiksi saksalaisten maahanmarssille. Läntisin niistä valtioista, jotka muodostivat puskurialueen Neuvostoliiton ja bolshevikkivihamielisen saksan välillä, oli turvaton ja sen jatkuva olemassaolo näytti epävarmalta. Uuden saksalaisen sotilasmahdin faktillista tehokkuutta ei ollut vielä sodassa kokeiltu, mutta se näytti olevan nopeasti ja hyvin toimiva koneisto. Neuvostoliitto ei todennäköisesti tuntenut vielä olevansa valmisvoimainmittelöön Saksan kanssa; se järjestelytyö yhteiskuntaelämän kaikilla aloilla, jota oli suoritettu vuodesta 1917 lähtien, oli vaatinut paljon aikaa ja voimia. Eräs puoli puolustusvalmisteluja sisältyi poliittisiin toimenpiteisiin, jotka olivat tarkoitetut turvaamaan Neuvostoliittoa yllättäviltä hyökkäyksiltä puolueettoman alueen kautta.

    [Ahvenanmaan kysymyksen myöhempi vaihe]

  Kun vuosi 1939 alkoi, eli Eurooppa uuden, odotetun maailmansodan varjossa.

   Uutena vuotena Suomi ja Ruotsi sopivat Tukholmassa toimenpiteistä Ahvenanmaata koskeviin suunnitelmien viemiseksi varmaan tulokseen. Päästiin yksimielisyyteen siitä, että molempien maiden lähettiläät eri pääkaupungeissa tekisivät yhteisesti , mahdollisimman samanaikaisesti kaikissa paikoissa, esitykset ja pyytäisivät niihin asiainomaisten hallituksien suostumusta. Toimenpide koski kaikkia Ahvenanmaan sopimuksen allekirjoittaneita valtoja ynnä Neuvostoliittoa, joka ei niihin kuulunut, mutta jota tämänkaltaisessa kysymyksessä ei voitu sivuuttaa. Jos saataisiin positiiviset vastaukset, oli kysymys esitettävä Kansainliitolle.

    Demarchi tapahtui tammikuun lopulla. Suomen ulkomaan edustuksen ilmoituksen mukaan antoivat hallitukset lukuunottamatta Neuvostoliittoa, heti joko suostumuksensa toimenpiteisiin tai toiveita sen saamisesta. Iso-Britannia asetti kuitenkin ehdoksi, että myöskin Neuvostoliiton kanssa neuvoteltaisiin ja että kysymys alistettaisiin Kansainliittoon, kun taas Ranska edellytti ”muiden intressoitujen valtojen” suostumusta. Ulkoasiainkomissaari Litvinov, jolle jo edellisenä vuonna oli Genevessä ilmoitettu suunnitelmasta, oli pidättyväinen, teki joukon kysymyksiä ja esitti epäilyksiä siihen nähden, miten Ahvenanmaansaarten sotilaallisia laitoksia voitaisiin tosiasiallisesti käyttää. Hän viittasi mahdollisuuteen, että kolmas valta saattaisi sodan syttyessä saada ne käsiinsä. Molemmat lähettiläät saivat tällöin sen käsityksen, että Litvinov ajatteli vähemmän Suomen kykyä puolustaa Ahvenanmaata kuin saariryhmän mahdollista vapaaehtoista luovuttamista Saksalle. Heidän loppuvaikutelmansa ei kuitenkaan jäänyt täysin negatiiviseksi, mutta lopullinen vastaus lykkäytyi epämääräiseen aikaan.

   Maaliskuu muodostui v. 1939 kohtalokkaaksi kuukaudeksi, samoin kuin edellisenäkin vuonna: käyttäen tekosyynä aivan keinotekoista kriisiä Hitler antoi sotavoimainsa tunkeutua Böhmiin ja Mähriin ja vallata ne. Näin oli tähän saakka käytetty natsiteesi yleissaksalaisesta kansanyhteydestä menettänyt arvonsa: ei-saksalainen kansallisuus, tshekit, oli liitetty valtakuntaan. Samalla slovakit julistautuivat Saksan juonittelujen vaikutuksesta muodollisesti itsenäisiksi. Natsipolitiikan todelliset ääriviivat alkoivat hahmottua.

   Juuri ennen tätä saksan yllätyshyökkäystä, joka toi sadan pitkän askeleen lähemmäksi, kehittyi uusi vaihe Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa. Se koski taaskin Suomenlahden ulkosaaria, mutta entistä kärjistetymmässä muodossa.

   [Neuvottelut ulkosaarten liittämisestä Neuvostoliitolle]

  Maaliskuun 5 päivänä 1939 oli Moskovan Suomen-lähettiläs, ministeri Yrjö Koskinen, kutsuttu ulkoasiainkomissaari Litvinovin luo. Tämä esitti silloin lyhyesti seuraavaa:

  Kaksi tärkeää kysymystä, kauppasuhteiden kehittäminen ja Ahvenanmaan linnoittaminen, odottavat edelleen ratkaisuaan. Suotuisan mielialan luomiseksi niiden tyydyttävälle järjestämiselle neuvostohallitus ehdottaa, että Suomi vuokrasi Neuvostoliitolle 30 vuodeksi Suursaaren, Lavansaaren, Tytärsaaret ja Seiskarin. Neuvostoliitto ei aikonut niitä linnoittaa, vaan ainoastaan käyttää Leningradin reitin vartiopaikkoina (”des points d’observation pour surveiller la route de Leningrad”). Jos Suomen hallitus siihen suostuisi parantuisivat suhteet suuressa märin, ja se vaikuttaisi erittäin edullisesti kaupallisiin suhteisiin. Litvinov toivoi nopeaa vastausta.

 Yrjö Koskinen selitti toimittavansa ehdotuksen hallitukselleen ja huomautti samalla, ettei se voisi suostua mihinkään, joka olisi ristiriidassa pohjoismaisen neutraliteettipolitiikan kanssa.

  Jo maaliskuun 8 päivänä oli Yrjö-Koskisella tilaisuus vastata Litvinovin ehdotukseen. Suomen hallitus selitti, ettei se voinut ottaa harkittavakseen kysymyksessä olevain saarten luovuttamista vieraalle vallalle, koska ne olivat erottamattomia osia alueesta, jonka koskemattomuuden Neuvostoliitto itse oli tunnustanut ja lisäksi varmentanut Tartossa solmitulla rauhalla. Saaret oli Neuvostoliiton vaatimuksen mukaisesti neutralisoitu eikä mihinkään puolustustoimenpiteisiin ollut niillä ryhdytty. Suomi rikkoisi neutralisuuttaan vastaan jo alkamalla neuvotella kysymyksestä.

  Kun vastaus oli annettu, Litvinov selitti, että Neuvostohallitus oli hyvin pettynyt sille selitetyn kategorisen kannan johdosta. Moskovassa ei oltu sitöä mieltä, että saarten vuokraaminen merkitsisi puolueettomuudesta poikkeamista, kun ei kerran ollut aikomus niitä linnoittaa. Hän ehdotti kuitenkin, että saaret vuokraamisen sijasta vaihdettaisiin vastaavaan maa-alueeseen Karjalan sisämaarajalla.

  Tämän johdosta Yrjö-Koskinen huomautti, ettei hän luullut hallituksensa olevan halukas käymään kauppaa valtakunnan alueen osilla, mutta sanoi tahtovansa toimittaa ehdotuksen asianomaisille Helsinkiin.

  Hylkäävä vastaus jätettiin Litvinoville maaliskuun 13 päivänä. Litvinov selitti , ettei voinut pitää vastausta lopullisena. Kun Yrjö-Koskinen lausui, että hänen oli mahdotonta olettaa Eduskunnan, joka viime kädessä oli päätettävä asiasta, koskaan hyväksyvän ehdotettua vaihtokauppaa, Litvinov vastasi, että sen edullisuushan Suomelle tulisi tässä suhteessa ratkaisevaksi. Hän oli antanut juuri silloin Helsingissä oleskelevalle suurlähettiläs Steinille tehtäväksi neuvotella ulkoasiainministeriön kanssa asiasta ja esittää hänelle neuvostohallituksen perustelut.

  Ulkoasiainministeri Erkko, joka joulukuussa 1938 oli ryhtynyt toimeensa, vastaanotti jo 11. päivänä suurlähettiläs Steinin, joka tällöin selvitteli samoja näkökohtiakuin Litvinovkin Moskovassa. Steinin mukaan kysymys saarista, jos sitä ei tahdottu käsitellä territoriokysymyksenä, voitiin ratkaista yksityisoikeudellisilla perusteilla, s.o. vuokrasopimuksella pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi. Suomi saisi käytettäväkseen Itä-Karjalan metsäalueita.

  Erkko vastasi, että hänen oli mahdoton ryhtyä keskusteluun kysymyksestä, kun se koski Suomen territoriota, joka haalitusmuodon mukaisesti oli jakamaton: Suomella puolestaan ei ollut mitään aluevaatimuksia. Myöskin Saksa saattoi vaatia yhtä tai toista saarta tarkkailupaikakseen, mutta Suomi ei saattaisi koskaan suostua, koska se loukkaisi valtakunnan puolueettomuutta.

  Stein korosti, että kysymys Leningradin turvallisuudesta mereltä päin uhkaavaa hyökkäystä vastaan oli tärkeä Neuvostoliiton ja Suomen poliittiselle yhteisymmärrykselle ja vaikutti sen vuoksi kauppasopimusta koskeviin neuvotteluihin. Puolueettomuuden loukkauksesta vältyttäisiin, jos kysymys ratkaistaisiin yksityisoikeudellisella sopimuksella. Takeet Suomen puolueettomuudesta olivat välttämättömät, koska tulevain hallitusten kannasta ei voinut olla varmuutta.

 Tähän Erkko huomautti, että hallituksen vaihdos ei Suomessa merkinnyt minkäänlaista ulkopolitiikan muutosta ja että demokraattinen hallitusmuoto esti nopeat ja suuret muutokset eduskunnan kokoonpanossa. Steinin pyynnöstä hallitus harkitsi kysymystä, mutta vastauksen sisältö ei saattaisi muuttua.

  Helsingistä saadun sähkösanomaohjeen mukaisesti Yrjö-Koskinen antoi Litvinoville maaliskuun 20 päivänä seuraavansisältöisen vastauksen:

  Suomen hallitus ei voi neuvotella kysymyksestä, johonka saattaa muodossa tai toisessa sisältyä valtakunnanterritorion osien luovuttaminen vieraalle vallalle. Tätä kielteistä kantaa ei saa käsittää niin, ettei ulkoasiainministeri olisi halukas jatkamaan ajatustenvaihtoa ratkaisun löytämiseksi Neuvostoliiton hallituksen esittämälle kysymykselle turvallisuustakeista.

  Litvinov esitti valittelunsa kielteisen vastauksenjohdosta ja lausui, että venäläisellä taholla odotettiin nyt konkreettisia ehdotuksia taekysymyksessä: Moskova oli jo puolestaan esittänyt sellaisen, nimittäin Suomenlahden ulkosaaria koskevan. Samalla tavalla lausui Helsingissä suurlähettiläs Stein ulkoasiainministeri Erkolle. Tämä piti kuitenkin jyrkästi kiinni omasta ja hallituksen kannasta. Hän esitti Steinille noottiehdotuksen, joka piti jätettämän Neuvostoliiton hallitukselle ja sisälsi vakuutuksen Suomen päättäväisyydestä kaikissa olosuhteissa puolustaa neutraliteettiaan. Yrjö-Koskinen sai ohjeen jättää saman ehdotuksen ulkoasiainkomissaari Litvinoville. Steinin ja Erkon tavatessa toisensa huhtikuun3 päivänä selitti ensiksimainittu, ettei neuvostohallitus saattanut antaa sen sisältöiselle nootille mitään arvoa, jollei joihinkin lisätoimenpiteisiin ryhdyttäisi. Samassa tilaisuudessa hän näytti itärajalla olevien alueiden karttaa, jotka Neuvostoliitto halusi luovuttaa saarten korvaukseksi ja jotka yhteensä olivat 183km.

  Muutamia päiviä myöhemmin suurlähettiläs Stein matkusti pois. Jäähyväiskäynnillä Erkon luona huhtikuun 6 päivänä hän lausui, ettei Neuvostoliitto voinut hyväksyä Suomen kielteistä vastausta eikä ollut luopunut vaatimuksistaan ulkosaarten suhteen, koska niillä oli suuri strateginen merkitys Neuvostoliiton turvallisuudelle: kysymys jäi avoimeksi Neuvostoliiton suhteen.

  Tähän loppui neuvottelujen toinen vaihe. Poliittisen ajatustenvaihdon katkeaminen johti käytyjen kauppasopimusneuvottelujen välittömään keskeyttämiseen eikä Neuvostoliitto koskaan antanut suostumustaan sotilaallisiin valmiustoimenpiteisiin ryhtymiseksi Ahvenanmaalla, minkä vuoksi se kysymys joutui raukeamaan.

  Kohta edellä selostettujen keskustelujen jälkeen kärjistyi Euroopan yleinen tilanne entistä enemmän. Uusi maailmansota näytti työntyvän yhä lähemmäksi. Suurvallat olivat vilkkaassa poliittisessa toiminnassa.

  [Kysymys hyökkäämättömyyssopimuksesta Saksan kanssa.]

Tänä jännittävänä keväänä ryhtyi myös Saksa erääseen Suomea koskevaan aloitteeseen. Huhtikuun 28 päivänä ulkoasiainministeri v. Ribbentrop ehdotti Berliinissä olevalle Suomen lähettiläälle, ministeri Vuorimaalle, että molemmat maat tekisivät hyökkäämättömyyssopimuksen, ja viikkoa myöhemmin jätettiin Berliinin- lähetystöömme ehdotus sen sananmuodoksi, .Saksa oli samanaikaisesti tehnyt yhtäläisiä ehdotuksia useille muillekin pikkuvaltioille, niiden joukossa Ruotsille, Norjalle, Tanskalle ja Virolle. Tarkoitus oli ilmeisesti dementoida tällä eleellä Saksan politiikan agressiivisuutta ja maailmanrauhaa uhkaavaa luonnetta koskevat väitteet.

  Ruotsi puolestaan ehdotti, että pohjoismaiden ulkoasiainministerit kokoontuisivat Tukholmaan neuvottelemaan asiasta, ja tähän viitaten lykättiin vastauksen antaminen Saksan ehdotukseen. Toukokuun 9 päivänä sovittiin ulkoasiainministerien kokouksessa Tukholmassa päätöslauselmasta, jonka mukaisesti pohjoismaat, nyt niin kuin ennenkin, halusivat pysyä kaikkien Euroopassa mahdollisesti muodostuvien valtaryhmitystenulkopuolella ja sodan ehkä syttyessä näiden ryhmien välillä tehdä kaikkensa estyäkseen sekaantumasta siihen: tässä hengessä ulkoasiainministerit olivat harkinneet kysymystä hyökkäämättömyyssopimuksesta ja tehostivat maittensa toivomusta, että kaikki valtiot kunnioittaisivat niiden koskemattomuutta samalla tavalla kuin nekin kunnioittivat toisten maitten integriteettiä.

  Toukokuun 16 päivänä vastattiin Saksan ehdotukseen: Suomi oli tyytyväisyydellä todennut Saksan halun kunnioittaa maan koskemattomuutta ja riippumattomuutta, mutta tahtoi pysyä kaikkien valtaryhmittymien ulkopuolella ja karttaa joutumasta vedetyksi mahdollisiin sotiin: sellaisten olosuhteiden vallitessa Suomi piti ehdotettua sopimusta tarpeettomana, sitäkin suuremmalla syyllä, kun se ei epäillyt Saksan intressiä pohjoismaisen piirin olosuhteitten säilyttämiseksi entisellään. Saksa antoi perustellun ilmauksen ihmetykselleen, jonka vastaus oli herättänyt. asia päättyi siihen.

  Ruotsi ja Norja antoivat saman vastauksen kuin Suomikin, kun taas Tanska teki Saksan kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen.