Archive For The “Historiaa ajankuvissa” Category

TOTUUS ja HARHA, vai häikäilemätön valhe?

By |

Vaikka miljoonat ihmiset
olisivat jotakin mieltä,
se ei tarkoita että kyseessä olisi totuus.
 
Toisinaan häikäilemätön valhe
hyväksytään totuudeksi,
kun sitä tarpeeksi kauan toistetaan.
 
Koska ihmismieli luo helposti harhoja,
totuuden etsimisen eteen joutuu näkemään vaivaa.
 

Se että luulee tietävänsä
on totuuden oivaltamisen suuria esteitä.


 

 

Read more »

FINLAND In the Eye of the Storm

By |

Finnish author Erkki Hautamäki is also a councillor of education and a reservist in the Finnish army, holding the rank of Major. Hautamäki has completed a lengthy process and fulfilled a historical task in his book “Finland in the Eye of the Storm”, which Marshall Mannerheim and his trusted aid Vilho Tahvanainen left for future generations. Driven by a need to bring out the historical truth ERKKI HAUTAMÄKI
 
FINLAND In the Eye of the Storm
 

Based on the secret documents of Field Marshall C.G.E. Mannerheim from 1932 to 1949.
 


Part 1
 

1932-1940
 

This book is dedicated to Vilho Tahvanainen, an unrelenting patriot and aid to Field Marshall C.G.E. Mannerheim.
 

Prologue
 

The Second World War (in Europe) ended in the spring of 1945. Nations were awakening from a nightmare of which the toll of material destruction and human casualties could not yet even be evaluated. Germany, the core of Europe was a smouldering heap of rubble. National Socialism had been crushed, good had triumphed over evil and peace had finally arrived.
 

The defeated were forced to surrender without compromise. The word of the victor was now law and their interpretation for causes of the war and of those guilty would remain as the only truth for future reference. In the same instance one’s own slate was wiped clean of any guilt or wrongdoing. The full weight of guilt for the insane evil and war crimes that took place was placed solely on the shoulders of the defeated even though all parties involved have later been proven guilty of atrocities to varying degrees.
 

Justice of the victor was dished out at the Nurnberg trials. Not in the sense that the accusations were wrong or falsified but in the sense that the accused were not given the chance to defend themselves against false and weak accusations. The same holds true for allied actions during the war.
 

Some of the war crimes committed by the allies were e.g. the mass murder of Polish officers by the Russians in Katyn in the spring of 1940, the horrifying terror bombings of Hamburg and Dresden by England and America in February of 1945 and the cruelty towards German POW’s by the Americans and Russians. The bombing of Hiroshima and Nagasaki in September of 1945 remains one of the worst acts of genocide to date.
 

With time and a change in the political climate, restrictions were removed and researchers were granted access to previously inaccessible files giving us yet again a different viewpoint of true accounts. It then came to light that the truth of the victor had on many accounts been established by forgery, hiding documents, suppressing evidence and even lies.
 

For over half a century we have knowingly been brainwashed into linking all the evil in the world to Hitler and the German people. The holocaust, which is continuously in the press, literature, the theatre, film, music, the radio and television has coloured our judgement as to the actual causes of the Second World War and those guilty.
 

It is clear that Hitler and the Nazi leaders of the Third Reich were guilty of terrible crimes against humanity. However, this book will not tackle these matters, as they are well known and documented. On the other hand, one cannot deny war crimes committed by the allies and especially Russia under the leadership of Stalin.
 

Larger nations displayed a ruthless disdain towards smaller nations and their right to remain neutral. In its entirety are revealed the secret agreements, political intrigue, deception and an inconceivable chain of events that led to the beginning of the Second World War and finally its end.
 

Even Finland, a small northern republic and democracy was unwittingly drawn to this war frenzy of the lager nations. Finland was however fortunate in those years of turmoil to have as its military and political leader a figure of great foresight and determination in the form of field Marshall Mannerheim. He had a broad experience spanning many years in international politics and a network of contacts on to which Finland was able to build the military and political alliances that saved the country.
 

During the Winter War, having received details of a secret agreement between the Western Powers and the Soviet Union to destroy Germany, Mannerheim, along with Finland’s political leaders made crucial decisions that saved the nation and possibly all the Nordic countries from becoming one large battleground.
 

From 1932 onwards, Mannerheim kept original documents consisting of , for example, secret reports, letters, personal notes, into a file code named ”S-32”. Political reasons stopped Mannerheim from using this file as evidence after the war.
 

I have used secret documents, which victor nations have suppressed for 50 years, in Marshall C.G.E. Mannerheim’s file ”S-32” as the basis of my research. This material can finally shed some light on the historical truth that was not published along with Mannerheim’s memoirs.
 

I have strived to merge the dramatic content in file S-32 with other source material and to display it in chronological order to give a clear account of political and military development in Europe. We can thus follow a logical chain of historical events, which lead us on from the First World War.
 

We will come to realise – as the Marshall used to say- that matters which were put forward to him were often so complex, unclear and even unbelievable that he had to pause to get a sense of what was actually meant. The same patience is asked of the reader.
 

With this book I hope to prove, particularly to my Finnish countrymen along with readers from other countries that our wartime leaders were not guilty of the crimes they were blamed for or the wars Finland was dragged into between 1939-1945. Conflict was inevitable in order for us to remain independent. The crimes for which our leaders were accused and tried for were a direct result of demands from the victor nations, especially the Soviet Union.
 

This now published volume I deals with the time period 1932-1940 up to “ the war of continuation”. My purpose is to deal with “the war of continuation” in volume II and the peace process that followed (1941-1948).
 

Erkki Hautamäki
 

Following are two evaluations by Swedish Military Journals.
 

Was the non-aggression pact between the Soviet Union and Germany on 23.8.1939 just a tactical ploy to win time? Was allied aid to Finland in 1939-40 just a ruse to invade Norway and Sweden whilst giving the Soviet Union an opportunity to invade Finland and the Baltic States, creating a northern front against Germany? Erkki Hautamäki, who holds the rank of Major in the Finnish army, has at his disposal the secret files of Vilho Tahvanainen, an undercover courier and trusted aid to Marshall Mannerheim. The Tahvanainen files consist of copies of Mannerheim’s secret (S-32) files covering the years 1932-50 duplicated with the authority of the Marshall himself. The author of this book has had a unique opportunity to compare and contrast documents and files from different countries and get an idea of the behind the scenes politics of the larger nations during WW2.
 

Pennan
 

ach Svärdet, Tidskrift för svenskt militärhistorikt Bibliotek, N:10 B 2004
Now a clearly new and previously unknown part of history is uncovered which will affect all of the Nordic countries. The Finnish, in the wars they were forced to participate in, committed no crimes and were in no way to blame for the beginning of the conflict. The author has given us an engrossing and somewhat frightening account of the political scheming and double dealing of the major world powers.
 

Kenneth Awebro, Norbottens Kuriren 7.6.2004

Read more »

Talvisota on se alkuperäinen kipupiste

By |

… jonka olemassaolon unohtaminen on katsottu palvelleen ulkopoliittisia ja taloudellisia intressejämme, mutta … inhimillisti ottaen kyseessä on kansamme sielun syvästi haavoittanut kansallinen yli sukupolvien vaikuttava trauma. Talvisota uhrivalmiine sankareineen on kuitenkin samalla noussut kansallismyytin asemaan ja siitä on kirjoitettu varmaan satojatuhansia sivuja, tehty elokuvia ja dokumentteja.
  
Kaiken taustalla on jollain tavoin aistittavissa edelleenkin suuri vaikeneminen, pakkohiljaisuus.
 
Moni nuorempi tai Suomen historiasta kiinnostumaton myös ajattelee, että eikö olisi jo aika jättää menneet. Näin pitkä aika sitten sattuneista tapahtumista on turhaa enää yrittää kaivaa esiin uutta.
 
Onko todellakin näin?
Kansaa, joka menettää muistinsa .. ei ole olemassa:

 
Suomen kohtalonvuodet määräävät yhteiskuntamme kehityksen aina nykyaikaan asti.
26. kesäkuuta 2011 alkoi JATKOSODAN muistovuodet; onko samantekevää mitä tiedämme kansakuntamme talvi- jatkosodan tosiasioista?
 
Miksi sotaan syyllistettyjen ja asekätkentään osallistuneiden kunniaa ja mainetta ei ole palautettu?
Onko edessämme taas vaaranvuodet, kun itsenäisyyttämme uhataan Suomen maarajojen ulkopuolisten voimien toimesta, rahastoimalla kansallinen elämänlaatu demokratian ulottumattomissa oleviin yhteisvaluutan (euron) “vakausvälineisiin”.

Read more »

Kysymys 1, Neuvostoliitolle ei liittouma julistanut sotaa?

By |

Henry Morgenthau, Jr., presidentti Franklin D. Rooseveltin 52. valtiovarainministeri.
 

Miksi länsiliittoutuneet eivät julistaneet sotaa Neuvostoliitolle sen jälkeen, kun se oli hyökännyt 17.9.1939 itä – Puolaan?

Tämä tapahtui 3 viikkoa myöhemmin kuin mitä oli sovittu Stalinin ja Hitlerin kesken yhtäaikaisesta hyökkäyksestä.(1. 9. 1939)
 
Ennakkoa Erkki Hautamäen “Suomi myrskyn silmässä” II-osan käsikirjoituksesta:
Paikallinen Saksan / Puolan välinen konflikti ( 1.9.1939 ) laajennetaan Länsivaltojen/Puolan ennakko suunnitelmien mukaisesti eurooppalaiseksi sodaksi 3.9.1939. (Ts. Englanti ja Ranska julistavat sodan Saksalle. Lukija voi selvästi todeta, ettei sota tässä vaiheessa lainkaan ollut vielä maailmansotaa. Presidentti Roosevelt tosin oli pitkään 1934-1939 korkeiden asiamiestensä ( mm. UM G.Hull, Lähettiläs A. Biddle ja korkeimman oikeuden jäsen F.Frankfurter, joka toimi Rooseveltin tärkeänä neuvonantajana, tuonut esille kantansa sodan laajentamisesta, jolloin olisi vasta kysymys – maailmansodasta.
 
Frankfurter tuokin heinä- elokuun vaihteessa 1939 Lontooseen Churchillille USA:n presidentin viestin, jossa Roosevelt ilmoittaa liittävänsä maansa yhteiseen rintamaan Saksaa vastaan.
 
Milloin tämä ” v i r a l l i s e s t i” tapahtuisi, tulisi riippumaan sotatilanteen kehittymisestä. Tämän tiedon perusteella rohkenivat Englanti, Ranska ja Puola jo tuolloin hylätä kaikki mahdolliset Saksan esittämät neuvottelu – ja rauhantarjoukset. Rooseveltillä on kuitenkin vielä voitettavanaan kolme vaikeaa estettä sodan julistamiseksi Saksalle; oli voitettava taistelu USA:n presidentin virasta, mitä mm.Churchill piti Englannille elämän ja kuoleman kysymyksenä ,-syyn lukija arvannee ! Toiseksi oli saatava Kongressin suostumus euroopalaiseen sotaan mukaan menolle Saksaa vastaan, mikä edellytti tuossa vaiheessa Saksan sodanjulistusta Yhdysvalloille.
 
Sitä ei näyttänyt millään muotoa saatavan, koska Hitlerin hartain toive oli monien rauhanesitystensä myötä ollut saada Yhdysvallat pysymään puolueettomana ja irti Euroopan sodasta. Tilanne oli kiusallisesti – takalukossa. Molemmat sekä Churchill että Stalin odottivat kärsimättöminä Rooseveltin ratkaisuja. Hitler tajusi tilanteen ja huolimatta Rooseveltin monin tavoin Saksaa vastaan jo 1939 lähtien provokatiivisesti käymästä j u l i s t a m a t t o m a s t a sodasta, ei Roosevelt onnistunut ”kiskomaan ” Saksalta sodanjulistusta. Hitleristä ja Saksasta oli tulevaa historian kirjoitusta ajatellen kuitenkin ehdottomasti ensin tehtävä 2.M-sodan aloittaja. Tähän vaikeaan tilanteeseen löytävät Roosevelt ja hänen uskottu neuvonantajansa VVM H.Morgenthau jr. loistavan ratkaisun – ” takaportin ”, jonka avaajaksi valitaan J a p a n i !
…/..
Kuvassa Henry Morgenthau, Jr., valittiin presidentti Franklin D. Roosevelt on 52. valtiovarainministeriksi. Hän palveli alkaen 01 tammikusta 1934 22 heinäkuuta 1945.

Paikallinen Saksan/Puolan välinen konflikti (1.9.1939) laajennetaan…

Read more »

Kysymys 2, miksi Suomi ei ottanut liittouman apua?

By |

Miksi Suomi ei ottanut vastaan länsiliittoutuneiden Talvisodan loppuvaiheessa tarjoamaa sotilaallista apua?


Eikä myöskään Saksan, jota varmuudella olisi saatu?
 
Ehkä tässä yksi viitteitä:
Siis, 28. marraskuuta 1939 länsi, eli ympärysvaltiot olettivat, että Suomi todellakin pyyhkäistään pois maailman kartalta…
 
Mutta toisin kävi. Kuvan kartassa Saksan vastatoimet helmikuun 9. päivän 1940 jälkeen…
* Hiltler pakottaa Neuvostoliiton (Stalinin) rauhaan Suomen rintamalla 3-4.3.1940. Talvisota päättyy 12-13.3.1940.
 
* * *
 
VASTAUS:
Talvisodassa Suomea ei myynyt Saksa, vaan Yhdysvallat, Englanti ja Ranska
 
Stalinin Neuvostoliitto myöskin Molotov/Ribbentrop – sopimuksen jälkeen piti avoinna kaksi vaihtoehtoa ja jo 15. lokakuuta 1939 solmi salaisen periaatesopimuksen länsivaltojen kanssa Churchillin allekirjoittamana.
 
Länsivallat hyväksyivät tässä sopimuksessa periaatteen, jonka mukaan NL voi yhdistyvien sodanpäämäärien mukaisesti miehittää Suomen ja Baltianmaat, sekä suunnittelivat samalla omasta puolestaan Norjan ja Ruotsin miehittämistä. Lontoon-Pariisin akselin ja Moskovan kaksoispeli tarkoitti yhteisen hyökkäyksen suorittamista Saksaa vastaan pohjoisesta jo kesällä 1940.
 
Tällä oli tarkoitus muiden saarrostavien rintamien ohella saada aikaan Saksan täydellisesti murskaava yllätys, joka lyhentäisi käynnissä olevaa maailmansotaa olennaisesti.
 
Sotilaallinen apu (ns. siirtoarmeija), jota länsivallat lupasivat Suomelle Talvisodan kestäessä olikin näin vain kyyninen tekosyy Norjan ja Ruotsin miehittämiseksi ja samalla Ruotsin malmikenttien haluun ottamiseksi. Ennen kaikkea oli tarkoitus saada yhteys pohjoisen Puna-armeijan joukkoihin ja näin pakottaa Hitler tälläkin alueella vastatoimiin.
 
Tässä voimme nähdä kuinka Churchillin jo ensimmäisen maailmansodan aikainen (1915) idea ja suunnitelma kahden sivustarintaman avaamisesta Saksaa vastaan oli jälleen otettu esille, nyt vain jo heti sodan alettua.
 
Rintamat olivat: “Eteläinen (E) Balkan/Mustameri ja “Pohjoinen” (N) Itämeri/Skandinavia”. Viimeksi mainittu rintama onnistuessaan synnyttäisi Saksalle kuolettavan uhkan sen pohjoiselle sivustalle.

Read more »

Kysymys 3, Neuvostoliitto myöntää helpotuksia 1940 alussa?

By |


Miksi Neuvostoliitto myöntää alkuvuoden 1940 kauppaneuvottelujen ja eräisiin Saksan ja Suomen välisiin laivakuljetuksiin liittyvissä asioissa helpotuksia,

jolloin Saksa on valmis Talvisodan päättymispäivänä myöntämään Suomelle 10 miljoonan saksanmarkan luoton?
 
Kannattanee perehtyä Hornborgin komiteamietintöön vuodelta 1945. MAKSUTTA e-kirjana heti luettavaksi.

Read more »

Kysymys 4. Göringin kehoitus 22.2.1940 ministeri Kivimäelle?

By |

Mitä Göring tarkoitti kehotuksellaan 22.2.1940 ministeri T.Kivimäelle Berliinissä,

että Suomen olisi syytä hyväksyä rauha Neuvostoliiton kanssa kovillakin ehdoilla itsenäisyys  säilyttäen, koska menetykset myöhemmin saataisiin takaisin?

Read more »

Kysymys 5, miksi Stalin teki talvisodan rauhan?

By |

Miksi Stalin  4. -5. 3. 1940, vastoin vahvaa omiensa sotilaallista ja poliittista vastustusta, päätti tehdä nopeasti rauhan Suomen kanssa 13. 3.- 40, vaikka voitto olisi ollut ”käden ulottuvilla” (1-2 viikkoa) ?

Read more »

Kysymys 6. Hitlerin päätös Tanskan ja Norjan miehityksestä liittyy talvisotaan?

By |

Miksi Hitlerin lopullinen päätös 1. 3.- 40 Tanskan ja Norjan miehitykseen

  tähtäävästä operaatio Weserubungista ajoittuu  Suomen Talvisodan tullessa ratkaisuvaiheeseen

Read more »

Mielenkiintoien kirje

By |

Arkistopostia…
 

Read more »

Pariisin rauhansopimus 1947 sitoo edelleen?

By |

ARKISTOSTA, Pariisin rauhan sopimus 70 vuotta

 
Surkuhupaisalta vaikuttí ulkoministeri Alexander Stubbin “pohdiskelu” Suomen sotavoimien sallistumisesta libyalaisten tappamiseen.
 
Surkuhupaisalta sen vuoksi, kun liittouma Iso-Britannia ja Pohjois-Irlannin Yhdistynyt Kuningaskunta, Australia, Valko-Venäjän Sosialistinen Neuvostotasavalta, Kanada, Tsekkoslovakia, Intia, Uusi-Seelanti, Ukrainan Sosialistinen Neuvostotasavalta ja Etelä-Afrikan Unioni, sekä Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto valtioina, jotka olivat sodassa Suomen kanssa ja jotka huomattavin sotavoimin aktiivisesti osallistuivat sotaan eurooppalaisia vihollisvaltoja vastaan, vaativat vuoden 1947 rauhansopimuksessa Suomen tuomittavaksi sotaan rikollisena.
 
Nytkö osa tuosta liittouman valtioiden hallituksista edellyttäisi Suomen osallistumista Libyan sotaan, joka on itseasiassa sisällissota?
 
Stubbin pähkälystä tulee mieleen Väinö Linnan tuntemattoman sotilaan alikersantti Lahtinen, joka tuskaili; “kun yksi kohjo on lähtenyt liikkeelle, niin meidän nilkit painaa kohta perässä”. Eikö historiasta ole opittu mitään?
 
Onko Libya valtiona julistanut Suomelle sodan? Mitä libyalaiset ovat meitä vastaan rikkoneet?
 
Toisaalta, onko Pariisin rauhansopimus 1947 joidenkin edellä mainittujen valtioiden toimesta purettu?
 

* * *
 
E-kirjat heti luettavaksi <- haku
Uutta ja wanhaa verkkokaupassa <- haku

Read more »

Aate Matiaksen viimeinen taistelu

By |


 
Oma kiinnostukseni talvisotaan ja isäni kohtaloon on ollut elämäni mittainen. Varsinaisesti selvitykset käynnistyivät kun tapasin Erkki Hautamäen hänen talvisotaa käsittelevan tutkimuksensa “Suomi myrskyn silmässä” käsikirjoitusvaiheessa.
 
Tämän valokuvan hetki lienee sotaväkiajalta 1938 Viipurista, isäni Aate Matias edessä keskellä.
 

 
Aate Matias Hautamäki kaatui talvisodassa 15.2.1940, Karjalan kannaksen suurhyökkäyksessä. Hänen viimeisen päivänsä tapahtumista olen saanut Sota-arkiston sotapäiväkirjasta, sekä hänen kantakortistaan kopiot. Aate Matiaksen hautapaikka … Muolaan Punnuksessa kansakoulun pihakaivossa.
 

Aate Matiaksen viimeinen taistelu

<- isäni – s.1916, k.15.2.1940.
 
Talvisodan 4./JR 5. sotapäiväkirjasta Karjalan kannakselta
 
14.2.1940
 
Vihollisen onnistuttua ankaran painostuksen jälkeen murtautumaan 5. ja 6. komppanian lohkolla asemien sisään sai vänrikki Yrjölä käskyn tehdä vastahyökkäys.
 
15.2.1940
 
Komppania puolusti koulu- ja rantatukikohtaa. Kello 7.15 alkoi ankara tykistötuli koulutukikohtaan, jonka vihollinen mursi noin puolenpäivän aikana. Tukikohdan päällikkö vänrikki Yrjölä kaatui ja jäi tukikohtaan vihollisen puolelle. Samoin jäi 18 muuta haavoittuneina ja kaatuneina tukikohtaan.
 
Kello 14.00 komppania miehitti sulkuasemat yhdessä 6. komppanian kanssa. Noin kello 16 ajoissa saimme avuksi komppania Kirman, ja komppania Metson, jotka miehittivät sulkuasemat Ns.talo, huoltotie, Punnusjärvi. Komppania luovutti asemat Kirmalle ja Metsolle kello 24.00, jonka jälkeen komppaniamme siirtyi majapaikkaan lepäilemään.
 
Tässa alla kaksi sivua JR/5:n sotapäiväkirjasta. (Sota-arkisto)
 
<
 

JR/5 taistelussa Punnuksen lohkolla.

 

 

 

 

Mikä tälle kansakunnalle on tärkeää? Vai onko mitään?
 
Valtakunnassa on julkistettu esitys puolustusvoimien rakenneuudistukseksi. Esitys oli valmisteltu puolustushallinnon virkamiesten toimesta. Lähtökohtana oli supistaa puolustusvoimien kuluja. Esitys annettiin harkitusti vasta presidentin vaalien jälkeen. Toisaalta se haluttiin varmuuden vuoksi julkistaa ennen uuden presidentin valtaan astumista. Nyt voitiin ilmoittaa miten esityksellä on hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan ja nykyisen presidentin hyväksyntä. Näin kirjoittaa sotaveteraani Yrjö Sarasteen sähköpostissaan otsikolla: Tarjolla ”kättä pitempää”?
 
Lehtien pääkirjoitus- ja mielipidekirjoitussivut ovat täyttyneet toisaalta järkyttyneistä ja toisaalta helpottuneista kannanotoista. Kirjoitetaan miten ”Tämä ei kerta kaikkiaan käy päinsä”, ”Pohjanmaan sotilaallinen tyhjiö”, ” Varuskunnan lakkauttaminen on kirvelevä isku”, ” Katkeria kyyneliä Lapualla” jne. Toisaalta esim. ”Dragsvikin säilyminen on koko alueen etu” ja
 
“Riihimäeltä kuultiin helpotuksen huokaus.”
 
Yleensä kirjoittajat eivät ole muistaneet tässä yhteydessä Naton olemassaoloa. Poikkeuksen tekee Turun Sanomat. Lehti toteaa miten ”Uudistus ei ollut järisyttävä, jos sitä verrataan monissa EU- ja Nato-maissa tehtyihin puolustusmenojen leikkauksiin. Puolustusvoimien on määrä pärjätä uusitulla organisaatiollaan vuoteen 2020 saakka. Sitä ennen voi tapahtua paljon. Tuskin säästöpaineetkaan helpottavat.”
 
Sitten lehti kiteyttää ”Jos niukkaslinja vielä tiukkenee, puolustuksen perusratkaisu on mietittävä uusiksi. Ruotsi on jo miettinyt. Muilla Pohjoismailla ja Virolla kättä pidemmästä huolehtii Nato.”
 
Voiko joku todella uskoa, että rahattomalle olisi tarjolla ”kättä pitempää.”
 
* * *
 
Myös vuoden 1946 eduskuntavaalit aiheuttivat puoluekartalla suuret muutokset. Sotiin liittyvistä asioista vaiettiin. Edessä olivat sotasyyllisten ja asenkätkijöiden tuomiot, Pariisin rauhansopimuksen erittäin kovat ehdot, valvontakomission ja sotakorvausten synkät varjot kansakunnan yllä. Meitä sotaorpoja ja sotalapsia käytännöllisesti katsoden ei ollut olemassa. Suuri joukko häivytettiin kaiken kansan silmistä lastenkoteihin – kasvatuslaitoksiin, niin kuin etupäässä poikakoteja nimitettiin.
 
Katso video “Ei kenenkään lapsi” sotaorvon kohtalosta sotien jälkeisessä Suomessa: http://areena.yle.fi/video/1305442777047
 
Isäni hautapaikka on nyt löytynyt. Olen saanut isäni JR/5 -komppanian vaiheita tutkimuksen tehneeltä viestin: “Viime viikonloppuna sain muistinvaraisesti piirretyn karttapohjan Punnuksen kansakoulun pihapiiristä. Myös kaivo, jonne Aate Matiaskin on todennäköisesti haudattu, on siihen merkitty. Ensi keväänä minulla on tarkoitus lähteä paikallistamaan kaivo maastosta.”
 
Samalta sotatantereelta, Muolaan männiköissä, kerrotaan Tapani Vallin kirjassa” Varsinais-suomalaisten sotatie 1939-1944”:
 
Lähteen tienhaarassa käytiin koko päivän 15.2. ankaria taisteluita. Vilho Tervasmäki (6./JR 14) kertoo:
 
”Kymmenet hyökkäysvaunut pyrkivät kovasti ampuen pataljoonan asemiin ja uusivat hyökkäyksensä ammustäydennystä noudettuaan. Pataljoona onnistui kuitenkin torjumaan vaunuja seuraavan jalkaväen ryntäykset. Näissä taisteluissa kaatuivat 6.K:n päällikkö vänr. Heikki Kuutti ja joukkueenjohtaja, res.vänr. Holger Nummila. Niinpä minä jouduin ainoana upseerina ottamaan komppanian päällikkyyden.”
 
.. Kämärän asemalle illalla 14.2. saapuneet II ja III/JR 62 saivat aamuyöllä 15.2 käskyn ryhmittyä Kultakummun ja Kilteenlammen välille. Turkulainen res.vänr. Osmo Laine oli JR 62:n KrhK:ssa joukkueenjohtajana:
 
”KrhK kuljetettiin Itä-Kannakselta yötä myöten yli 40 asteen pakkasessa avokuorma-autoilla Summan suuntaan. Matka ei ollut ylentävä, istuimme kylmässä autossa vieri vieressä, lähestyimme jylisevää rintamaa, ohitimme Kämärän aseman ja majoituimme erääseen läheiseen koulurakennukseen. Juuri kun olimme asettuneet sisään, tuli tieto, että venäläiset olivat aivan ulottuvilla. Koulusta oli pakko lähteä ja vieläpä niin kiireesti, että komeroon minulta jäivät reppu ja aivan uudet saappaat.”
 
.. hyökkääjän päävoimat pysähtyivät yöksi tienristeyksen maastoon eivätkä jatkaneet Kämärän suuntaan. Tämä oli väsyneet ja hajanaisen puolustajan onni. Häikäilemättömästi edeten puna-armeija olisi helposti päässyt pitkällekin. Toisaalta läpimurtokohta oli vielä varsin kapea ja suomalaisjoukkoja sen molemminpuolin. Neuvostoliittolaiset olivat myös todenneet vastarinnan sitkeäksi ja heillä oli vahvat perusteet olettaa sen sellaisena jatkuvan..
 
Tässä Wikipediasta lainaus:

Seuraava suurempi taistelu käytiin Punnusjärven molemmilla puolilla 8. ja 9. helmikuuta välisenä aikana.
 
Seuraava suurempi taistelu käytiin Punnusjärven molemmilla puolilla 8. ja 9. helmikuuta välisenä aikana. JR 5:n ja JR 6:n joukkojen onnistui kuitenkin lyödä kaksipäiväisissä taisteluissa neuvostojoukot takaisin lähtöasemiinsa suuria tappioita kärsineenä. [27]
Lähitorjuntamiehet eivät päässeet enää helposti neuvostopanssarien lähelle polttopulloineen.
 
Suomalaisjoukot totesivan koko Karjalankannaksen alueella heti hyökkäysten alettua neuvostojoukkojen taisteluissa käyttämän taktiikan kehittyneen huomattavasti joulukuisen hyökkäyksen aikaisesta taktiikasta. Puna-armeijan panssarivaunut eivät enää syöksyneet yksin (välittämättä omien jalkaväkijoukkojen seuraamisesta mukana) suomalaisasemiin vaan pyrkivät selvästi saamaan myös jalkaväen joukot mukaansa. Panssavaunut jäivät myös aiempaa selvästi kauemmaksi suomalaisasemista, joten suomalaisten vähälukuiset panssarintorjuntatykit eivät niitä kyenneet ampumaan ja tilapäisvälinein (polttopullo, kasapanos) toimineiden lähitorjuntamiesten toiminnan esti taas neuvostojalkaväki. Puna-armeijan joukkojen todettiin myös pyrkivän hävittämään järjestelmällisesti suomalaisten, jo aiemmassa tulessa vaurioituneita, estelinjoja. [28]
 
Puna-armeijan varsinainen suurhyökkäys koko 2. divisioonan lohkoa vastaan alkoi 11. helmikuuta hyökkäyksen painopisteen ollessa Punnuksen lohkolla. Neuvostojoukkojen onnistui jo aamupäivästä tunkeutua mainitulla lohkolla hyökkäysvaunujensa tukemana suomalaisasemiin. Varsinaiseen läpimurtoon puna-armeijan joukot eivät kuitenkaan päässeet vaan suomalaisten onnistui rajoittaa murtokohta pääpuolustuslinjan etummaisiin asemiin. Puolilta päivin Punnuksen lohkolla neuvostojoukot onnistuivat valtaamaan etummaisia tukikohtia myös toisaalla alueen puolustuksesta vastanneen JR 5:n alueella. Illan aikana puna-armeija kykeni jatkamaan hyökkäystään noin kilometrin syvyyteen suomalaisten etulinjasta. Seuraavan yön aikana suomalaisjoukkojen tekemät vastahyökkäykset eivät johtaneet tulokseen ja etulinjan takaisinvaltaamisessa epäonnistuttiin. Divisioonan oikeanpuoleista Kyyrölän lohkoa puolustanut 4. prikaati joutui myös luopumaan etummaisista asemistaan jo aiemmin mainitun Oinalan alueella, mutta asemat saatiin vallattua takaisin suomalaistykistön tehokkaan tuen avulla illan aikana paikallisten joukkojen voimin. 2. Divisioonan muilla lohkoilla suomalaisjoukot onnistuivat torjumaan kaikki neuvostojoukkojen tekemät yritykset päästä läpimurtoon. Päivän taisteluiden kiivautta kuvaa neuvostojoukkojen divisioonan alueella käyttämien panssarivoimien määrä, joka oli divisioonan ylemmälle esikunnalleen kello 17.30 antaman ilmoituksen mukaan noin 150. Kyseisen ilmoituksen mukaan siihen mennessä puna-armeijan hyökkäysvaunuista olisi tuhottu 9 kappaletta, joka tieto oli kuitenkin tarkistamaton. [29]
 
12. helmikuuta neuvostojoukot jatkoivat hyökkäystään saaden uudelleen haltuunsa Oinalan alueella eteentyönnetty tukikohta, jonka suomalaiset saivat kuitenkin vallattua takaisin illan kuluessa. Punnuksen lohkolla puna-armeija yritti jatkaa etenemistään, mutta suomalaisten onnistui kuitenkin torjua yritykset. Divisioonan muilla lohkoilla päivä oli rauhallisempi.
 
13. helmikuuta puna-armeija jatkoi hyökkäyksiään painopisteen ollessa nyt Kirkkojärven molemmin puolin. Idempää Punnuksen lohkoa puolustanut JR 5 onnistui torjumaan päivän aikana tehdyt hyökkäykset alueellaan. Mainitun järven länsipuolella, Muolaan lohkolla, joutui aluetta puolustanut JR 4 luovuttamaan osan taisteluasemistaan vastustajalle. Paikalle siirrettiin lisäjoukkojakin, mutta iltapäivällä toteutettu vastahyökkäys onnistui vain osittain ja osa taisteluasemista jäi puna-armeijan haltuun. Kyyrölän lohkoa puolustanut 4. Pr onnistui torjumaan useita neuvostojoukkojen hyökkäyksiä. Divisioonan vastuualueen vasemmassa laidassa, Pasurin lohkolla, taistellut JR 6 onnistui niin ikään torjumaan kaikki hyökkäykset asemiaan vastaan. [30]
 
Suomalaisten puolustus alkoi horjua 2. divisioonan alueella 14. helmikuuta. Päivän aikana neuvostojoukot kohdistivat hyökkäyksiään kaikkia divisioonan puolustusalueen lohkoja vastaan. Suurimmissa vaikeuksissa olivat Muolaan lohkoa puolustanut JR 4 ja Punnuksen lohkon JR 5. Mainituilla lohkoilla syntyi päivän aikana useita hankalia tilanteita neuvostojoukkojen päästessä etenemään suomalaisasemiin eri kohdissa. Suomalaisjoukot saivat pidettyä kuitenkin tilanteen hallinnassaan lohkoilla olleiden reserviensä avulla. Suomalaiset yrittivät vastahyökkäyksin palauttaa pääaseman takaisin hallintaansa siinä kuitenkaan onnistumatta. Useita päiviä jatkuneiden kiivaiden taisteluiden vuoksi puolustajan taistelukyky alkoi laskea merkittävästi tappioiden ja uupumuksen vuoksi.
Kuvassa suomalaisasemien eteen tuhottu neuvostoliittolainen T-26-hyökkäysvaunu.
 
15. helmikuuta suomalaisten puolustusasema alkoi lopullisesti murtua neuvostojoukkojen päästessä iltapäivän ja illan aikana etenemään noin kilometrin syvyyteen Punnuksen lohkolla puolustautuvan JR 5:n asemiin. Suomalaiset joutuivat sitomaan etulinjaan viimeisetkin reservinsä. Väsyneillä ja kuluneilla joukoilla suoritettu vastahyökkäysyritys päättyi lähes välittömästi neuvostojoukkojen kiivaaseen tulee. Divisioonan muilla lohkoilla suomalaiset pystyivät vielä mainitun päivän ajan torjumaan puna-armeijan hyökkäykset. Tässa taisteluvaiheessa Aate Matias kaatui…
 
Päivän aikana suomalaisten asema oli heikentynyt lähes kestämättömäksi, mutta varsinainen ratkaisu tapahtui muualla. Neuvostojoukkojen oli onnistunut aikaansaada läpimurto Mannerheim-linjaan Lähteen lohkolla 2. divisioonan vastuualueen länsipuolella noin 15 kilometrin päässä. Tämän läpimurron seurauksena armeijan ylipäällikkö teki kello 15 päätöksen pääasemasta luopumisesta II armeijakunnan alueella. 2. divisioonan esikunta sai käskyn joukkojensa vetämisestä väliasemaan ja illalla divisioonan esikunta antoi omat käskynsä vetäytymiseen valmistautumisesta. [32]ja JR 6:n joukkojen onnistui kuitenkin lyödä kaksipäiväisissä taisteluissa neuvostojoukot takaisin lähtöasemiinsa suuria tappioita kärsineenä.
 
Lähitorjuntamiehet eivät päässeet enää helposti neuvostopanssarien lähelle polttopulloineen.
 
Suomalaisjoukot totesivat koko Karjalankannaksen alueella heti hyökkäysten alettua neuvostojoukkojen taisteluissa käyttämän taktiikan kehittyneen huomattavasti joulukuisen hyökkäyksen aikaisesta taktiikasta. Puna-armeijan panssarivaunut eivät enää syöksyneet yksin (välittämättä omien jalkaväkijoukkojen seuraamisesta mukana) suomalaisasemiin vaan pyrkivät selvästi saamaan myös jalkaväen joukot mukaansa. Panssarivaunut jäivät myös aiempaa selvästi kauemmaksi suomalaisasemista, joten suomalaisten vähälukuiset panssarintorjuntatykit eivät niitä kyenneet ampumaan ja tilapäisvälinein (polttopullo, kasapanos) toimineiden lähitorjuntamiesten toiminnan esti taas neuvostojalkaväki. Puna-armeijan joukkojen todettiin myös pyrkivän hävittämään järjestelmällisesti suomalaisten, jo aiemmassa tulessa vaurioituneita, estelinjoja.
 
Puna-armeijan varsinainen suurhyökkäys koko 2. divisioonan lohkoa vastaan alkoi 11. helmikuuta hyökkäyksen painopisteen ollessa Punnuksen lohkolla. Neuvostojoukkojen onnistui jo aamupäivästä tunkeutua mainitulla lohkolla hyökkäysvaunujensa tukemana suomalaisasemiin. Varsinaiseen läpimurtoon puna-armeijan joukot eivät kuitenkaan päässeet vaan suomalaisten onnistui rajoittaa murtokohta pääpuolustuslinjan etummaisiin asemiin. Puolilta päivin Punnuksen lohkolla neuvostojoukot onnistuivat valtaamaan etummaisia tukikohtia myös toisaalla alueen puolustuksesta vastanneen JR 5:n alueella. Illan aikana puna-armeija kykeni jatkamaan hyökkäystään noin kilometrin syvyyteen suomalaisten etulinjasta. Seuraavan yön aikana suomalaisjoukkojen tekemät vastahyökkäykset eivät johtaneet tulokseen ja etulinjan takaisinvaltaamisessa epäonnistuttiin. Divisioonan oikeanpuoleista Kyyrölän lohkoa puolustanut 4. prikaati joutui myös luopumaan etummaisista asemistaan jo aiemmin mainitun Oinaalan alueella, mutta asemat saatiin vallattua takaisin suomalaistykistön tehokkaan tuen avulla illan aikana paikallisten joukkojen voimin. 2. Divisioonan muilla lohkoilla suomalaisjoukot onnistuivat torjumaan kaikki neuvostojoukkojen tekemät yritykset päästä läpimurtoon. Päivän taistelujen kiivautta kuvaa neuvostojoukkojen divisioonan alueella käyttämien panssarivoimien määrä, joka oli divisioonan ylemmälle esikunnalleen kello 17.30 antaman ilmoituksen mukaan noin 150. Kyseisen ilmoituksen mukaan siihen mennessä puna-armeijan hyökkäysvaunuista olisi tuhottu 9 kappaletta, joka tieto oli kuitenkin tarkistamaton.
 
12. helmikuuta neuvostojoukot jatkoivat hyökkäystään saaden uudelleen haltuunsa Oinaalan alueella eteentyönnetty tukikohta, jonka suomalaiset saivat kuitenkin vallattua takaisin illan kuluessa. Punnuksen lohkolla puna-armeija yritti jatkaa etenemistään, mutta suomalaisten onnistui kuitenkin torjua yritykset. Divisioonan muilla lohkoilla päivä oli rauhallisempi.
 
13. helmikuuta puna-armeija jatkoi hyökkäyksiään painopisteen ollessa nyt Kirkkojärven molemmin puolin. Idempää Punnuksen lohkoa puolustanut JR 5 onnistui torjumaan päivän aikana tehdyt hyökkäykset alueellaan. Mainitun järven länsipuolella, Muolaan lohkolla, joutui aluetta puolustanut JR 4 luovuttamaan osan taisteluasemistaan vastustajalle. Paikalle siirrettiin lisäjoukkojakin, mutta iltapäivällä toteutettu vastahyökkäys onnistui vain osittain ja osa taisteluasemista jäi puna-armeijan haltuun. Kyyrölän lohkoa puolustanut 4. Pr onnistui torjumaan useita neuvostojoukkojen hyökkäyksiä. Divisioonan vastuualueen vasemmassa laidassa, Pasurin lohkolla, taistellut JR 6 onnistui niin ikään torjumaan kaikki hyökkäykset asemiaan vastaan.
 
Suomalaisten puolustus alkoi horjua 2. divisioonan alueella 14. helmikuuta. Päivän aikana neuvostojoukot kohdistivat hyökkäyksiään kaikkia divisioonan puolustusalueen lohkoja vastaan. Suurimmissa vaikeuksissa olivat Muolaan lohkoa puolustanut JR 4 ja Punnuksen lohkon JR 5. Mainituilla lohkoilla syntyi päivän aikana useita hankalia tilanteita neuvostojoukkojen päästessä etenemään suomalaisasemiin eri kohdissa. Suomalaisjoukot saivat pidettyä kuitenkin tilanteen hallinnassaan lohkoilla olleiden reserviensä avulla. Suomalaiset yrittivät vastahyökkäyksin palauttaa pääaseman takaisin hallintaansa siinä kuitenkaan onnistumatta. Useita päiviä jatkuneiden kiivaiden taistelujen vuoksi puolustajan taistelukyky alkoi laskea merkittävästi tappioiden ja uupumuksen vuoksi. [31]
Kuvassa suomalaisasemien eteen tuhottu neuvostoliittolainen T-26-hyökkäysvaunu.
 
15. helmikuuta suomalaisten puolustusasema alkoi lopullisesti murtua neuvostojoukkojen päästessä iltapäivän ja illan aikana etenemään noin kilometrin syvyyteen Punnuksen lohkolla puolustautuvan JR 5:n asemiin. Suomalaiset joutuivat sitomaan etulinjaan viimeisetkin reservinsä. Väsyneillä ja kuluneilla joukoilla suoritettu vastahyökkäysyritys päättyi lähes välittömästi neuvostojoukkojen kiivaaseen tuleen. (Tässä vastahyökkäyksessä Aate Matias kaatui…) Divisioonan muilla lohkoilla suomalaiset pystyivät vielä mainitun päivän ajan torjumaan puna-armeijan hyökkäykset.
 
Päivän aikana suomalaisten asema oli heikentynyt lähes kestämättömäksi, mutta varsinainen ratkaisu tapahtui muualla. Neuvostojoukkojen oli onnistunut aikaansaada läpimurto Mannerheim-linjaan Lähteen lohkolla 2. divisioonan vastuualueen länsipuolella noin 15 kilometrin päässä. Tämän läpimurron seurauksena armeijan ylipäällikkö teki kello 15 päätöksen pääasemasta luopumisesta II armeijakunnan alueella. 2. divisioonan esikunta sai käskyn joukkojensa vetämisestä väliasemaan ja illalla divisioonan esikunta antoi omat käskynsä vetäytymiseen valmistautumisesta.
 

* * *

 

Saiko Suomi lännen apua 3-vuotisvalokuvani aikoihin?

 
Koulukaverini Pekka O:n oman elämänsä kirjasta, hänen tarkoista kuvauksista löysin hyvin monta itseltäni kadoksissa ollutta yhtymäkohtaa omaan lapsuuteeni, varhaisnuoruuteeni, erityisesti oppikoulun ajalta. Jossa totta puhuen, sotaorpouteeni liittyen, sain kokea melkoisesti alentuvaa ja syrjivää kohtelua. Ei toki ikäluokkani lasten ja nuorten taholta, vaan aikuisten, eräiden opettajien ja joidenkin kyläläisten taholta, ilmeisesti kateudesta kun kasvatusvanhempani saivat minusta ”sotakorvausta”.
 

Oma naamataulu on toki vuosikymmenten kuluessa muokkautunut.
 

Sotaorpous varsinkaan nuoruuteni vuosina ei ollut mikään kunnia-asia.
 
Sodat hävinneelle, tai “torjuntavoiton” saavuttaneelle kansakunnalle sotaorvot ja sotalesket olivat pääosin paarialuokkaa, eli liikaväestöä, joita oli pakko taloudellisesti tukea. Tähän samaan kastiin luokiteltiin myös osa sotalapsista joita palautui Ruotsista, Tanskasta ja Norjasta – suuret ikäluokat olivat syntymässä.

 

sotaorpotunnus
 

Sotaorpotunnus

2.12.2014 SAIN POSTIN VÄLITYKSELLÄ sotaorpotunnuksen kunnianosoitus-kirjeen, jonka olivat allekirjoittaneet pääministeri Jyrki Katainen ja sosiaali-ja terveysministeri Paula Risikko.
* Sekä Kaatuneitten Omaisten Liiton kunnianosoitus, jonka allekirjoittajat ovat Mauri Niskakoski, puheenjohtaja ja Jarmo Hietanen, toiminnanjohtaja.
 
kunnianositus
 
Onhan se tunteita myllertävää 77-vuotiaana vastaanottaa viimeinkin virallinen tunnustus sotaorpoudesta. Saman kunnianosoituksen on saanut 16 000 talvi- ja jatkosodan orpoa… Isäni kohdalta ole saanut selville hänen viimeisistä vaiheistaan talvisodassa 1940; jolloin oli 2,5 vuotias.
 
* Hartain toiveeni on ettei sota-ajan lapsuuden muistoksi kansakuntamme tulevaisuudessa näitä kunnianosoitusten ja rintamerkkien jakamiseen tule tarvetta…

Read more »

Ukrainan identiteetistä…

By |

Suomesta käsin 1920-luvulla “hoidettiin” kansallismieliset ja Ukraina Neuvostoliiton valtapiiriin…
 
Kuvassa Stalinin erikoistehtävissä toimineen ukrainalassyntyisen Pavel Sudoplatovin muistelmista sivu 41.
 

Ukrainan ja Suomen kohtalon vuosia on aiheellista vertailla, etenkin kansalaisten on syytä perehtyä historiaan, eikä juosta päätäpahkaa minkä tahansa disinformaation varassa. Olemmeko me suomalaiset sitä mieltä, että Ukrainassa pitäisi palata siihen komentoon, joka alkoi siellä jo v. 1921?… Talvisodassa Suomi taisteli yksin puna-armeijaa vastaan… Samaako toivomme ukrainalaisille v. 2014?
 

Pavel Sudoplatovin muistelmista lainaan osion:
 

Sudoplatov kirjassa Stalinin erikoistehtävissä, kiusallisen todistajan muistelmat WSOY 1991, siv.35 kertoo:
“Vuosi 1921 merkitsi käännekohtaa elämässäni. Divisioona siirrettiin 130 kilometriä Kiovasta länteen sijaitsevaan Zitomirin kaupunkiin. Erikoisosastomme päätehtävä oli auttaa sikäläistä Tsekan osastoa soluttautumaan Petljuran ja Konovaletsin johtamien Ukrainan kansallismielisten partisaanien maanalaisiin joukkoihin. Heidän aseistetut vastarintaryhmänsä sabotoivat Neuvostoliiton hallinnollisia keskuksia. Tsekian paikallisosasto onnistui saamaan keskusteluyhteyden partisaanijohtajiin ja käymään heidän kanssaan epävirallisia neuvotteluja. Tapasimme heidät Zitomirissa sijaitsevassa Tsekan valvomassa turvatalossa. Nuorempana teknikkona minut määrättiin asumaan talossa ja pitämään huolta siitä, ettei neuvottelujen aikana puhjennut väkivaltaisia yhteenottoja. Partisaanijohtajien, noiden paikallisten diktaattorien, käsittelyssä hankkimani kokemukset auttoivat minua tulevassa työssäni tiedusteluvirkailijana. Näitä ukrainalaisia nationalistigangstereita tavatessani sain esimakua siitä, millaista oli olla tekemisissä salaliittojen ja maanalaisten operaatioiden kanssa
 
“Kansallismielisen sotaa jatkui lähes kaksi vuotta ja se päättyi lopulta kompromissiin paikallisjohtajien hyväksyessä Neuvosto-Ukrainan hallituksen tarjoaman armahduksen. Tämä tapahtui vasta sen jälkeen, kun Konovalersin Zitomiriin lähettämä kahdentuhannen ratsumiehen taistelujoukko oli joutunut puna-armeijan yksiköiden saartamaksi ja antautunut. Konovalers lyötiin.”

Read more »

Euro-kriisimaiden auttaminen on Suomen EU-liittymislaissa!

By |

Arkistosta 18.5.2012
 

Jorma Jaakkola:

Suomen EU-liittymislaista HE-135 vp 1994 löytyy sivuilta 48-52 kuntauudistuksen taustalla oleva Alue- ja rakennepolitiikka. Sivulla 49 on mielenkiintoista tekstiä. Vasemmalla palstalla kerrotaan aluepolitiikan historiasta;
 
”Yhteisen aluepolitiikan tarve nousi esille 1970-luvun puolivälissä yhteisön ensimmäisen laajentumisen seurauksena. Varsinkin Irlannin liittyminen yhteisöön…”
 
Sivun 49 oikeassa palstassa lukee:
 
”Yhteenkuuluvuuden merkitystä korostettiin entisestään Maastrichtin sopimuksessa. Perusteena mainittiin nyt lähinnä suunnitellun talous- ja rahaliiton aiheuttamat kehityspaineet ja talous- ja rahaliiton ehdot yhteisön heikoimmilla alueilla. Rakennerahastojen toiminnan ja voimavarojen vahvistamisen lisäksi päätettiin perustaa erityinen koheesiorahasto auttamaan yhteisön heikoimmin kehittyneitä maita Espanjaa, Kreikkaa, Irlantia ja Portugalia saavuttamaan talous- ja rahaliiton ehdot.”
 
Sivujen 49 ja 50 taitteessa lukee:
”Vaikka uudistus suoranaisesti koski vain rakennerahastoja, pyrkimyksenä oli saattaa myös muut EY:n rahoituslaitokset saman yhteensovittamisen piiriin.”
 
Euro-kriisimaiden auttaminen ERVV:n takausvastuilla kuuluu edelleen EU:n aluepolitiikkaan!
Skannaus em. sivuilta:
 
Siis näiden sivujen 49 ja 50 taitteessa lukee:
”Vaikka uudistus suoranaisesti koski vain rakennerahastoja, pyrkimyksenä oli saattaa myös muut EY:n rahoituslaitokset saman yhteensovittamisen piiriin.”
 

 

 

Ekirjoja heti luettavaksi <- haku
Uutta ja wanhaa verkkokaupassa <- haku

Read more »

Suomi hyväksyi Maastrichtin sopimuksen jo 1992

By |

Arkistosta 28.2.2014
 

 

Vaiettua totuutta putkahteli esille Yle Radio 1 Ykkösaamussa 28.2.2014:
http://areena.yle.fi/radio/2193595
 
Erkki Liikanen on toimittaja Jari Korkin haastattelussa kohdasta 23.40 lähtien. Linkki Ylen areenaan alempana. Korkki aloittaa haastattelun kertomalla, että Suomi hyväksyi Maastrichtin sopimuksen maaliskuussa 1992.
 
Liikanen jatkaa, että jäseneksi pyrkivän pitää hyväksyä laki ja oikeus, se on lähtökohta.
 
Missä on muualla on kerrottu, että Suomi hyväksyi Maastrichtin sopimuksen jo maaliskuussa 1992?
 
Vastaus löytyy Eduskunnan pöytäkirjasta 16.3.1992 sivulta 480, jossa pääministeri Esko Aho sanoo:
 
“Integraatio on edistynyt ja edennyt Euroopan yhteisössä vaiheittain syventyen ja laajentuen.
Maastrichtin sopimuksella jäsenmaat kehittivät yhteisöä uuteen vaiheeseen kohti taloudellista ja poliittista unionia. Pyrkiessään EY:n jäseneksi Suomi on valmis hyväksymään yhteisön nykyisen säännöstön, Maastrichtin sopimuksen sisällön ja Euroopan unionin päämäärän.”

 
Keskeinen EY-neuvottelija Antti Kuosmanen kertoo hätäisesti pois myynnistä vedetyssä EU-kirjassaan “Suomen tie EU:n jäseneksi” luvussa “1.5. Jäsenyys tavoitteeksi”, sivulla 16:
 
” Pääministeri Ahon puhe eduskunnalle 16.3.1992 tiedonannon johdosta käydyn keskustelun aluksi oli yksi jäsenyysprosessin virstanpylväitä. Sitä ei ollut suunnattu vain eduskunnalle, vaan mitä suurimmassa määrin myös tuleville neuvottelukumppaneille EY:ssä. Siinä viestittiin, että Suomi jäsenyyttä hakiessaan hyväksyi Maastrichtin sopimuksen samoin kuin EY:n “acquis’n” ja “finalite politique’n” (näiden termien sisällöstä tulee enemmän puhetta tuonnempana).”
 
Kuosmanen määrittelee kirjassaan kyseisen termistön. Luvussa “Arki alkaa – screening”, sivulla 27 Kuosmanen kirjoittaa:
 
“Avausistunnossa alkoi jäsenyysneuvottelujen arki. Niiden ensimmäinen vaihe oli EY:n acquis’n tutkinta eli “screening”.
Acquis-sanasta en ole nähnyt kunnollista käännöstä mihinkään muihin kieliin, enkä varsinkaan suomeen. Se on partisiipin perfektimuoto ranskan kielen verbistä “acquerir”, saavuttaa. Kyse on siis kaikesta siitä, mitä EY ja sittemmin EU on saavuttanut.”

 
Mitä acquis tarkoittaa EU-lainsäädännössä?
 
Vastaus löytyy erittäin hyvin ilmaistuna sivustolta: http://europa.eu/legislation_summaries/glossary/community_acquis_fi.htm
 
Acquis communautaire
 
Acquis communautaire eli yhteisön säännöstö on yhteiset oikeudet ja velvollisuudet sisältävä oikeusperusta, joka sitoo kaikkia Euroopan unionin jäsenvaltioita yhteisesti. Jatkuvasti kehittyvään acquis communautaire en kuuluu:
 
– perussopimusten sisältö, periaatteet ja poliittiset tavoitteet
– perussopimusten nojalla hyväksytty lainsäädäntö ja EY:n tuomioistuimen oikeuskäytäntö
– unionin toimialalla hyväksytyt julistukset ja päätöslauselmat
– yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvät asiakirjat
– oikeus- ja sisäasioita koskevat asiakirjat
– yhteisön tekemät kansainväliset sopimukset sekä jäsenvaltioiden unioniasioissa keskenään tekemät sopimukset.
 
Euroopan unionin jäsenyyttä hakeneiden maiden on hyväksyttävä acquis communautaire ennen kuin ne liittyvät unioniin. Poikkeukset acquis communautairen soveltamisesta ovat mahdollisia ainoastaan poikkeusoloissa, ja ne ovat laajuudeltaan rajoitettuja. Integroituakseen unioniin ehdokasmaiden on siirrettävä acquis communautaire osaksi kansallista lainsäädäntöään ja sitä on sovellettava heti liittymisestä lähtien.”

 
Finalite politique tarkoittaa yhteisön (EU:n) lopullisia päämääriä. Antti Kuosmanen määrittelee “Finalite politiquen” luvussa “3.1. Komission lausunto” sivulla 23 tällaisessa yhteydessä:
 
“Vielä vuonna 1992 kylmän sodan muovaamat käsitykset Suomesta ja sen asemasta vaikuttivat pinnan alla monien mielipiteisiin. Tämä täytyi nähdä myös EY:n omassa piirissä käydyn, sen tulevaisuutta eli “poliittista finaliteettia” koskevan keskustelun taustaa vasten. Tietynlainen puolueettomuuden vierastaminen oli varsin yleistä niiden keskuudessa, jotka haaveilivat tulevalle Euroopalle merkittävää ulko- ja turvallisuuspoliittista identiteettiä, eritoten myös sotilaallista.”
 
Liikanen kertoo haastattelun kohdassa 25.38, että Suomi jätti hakemuksen helmikuussa 1992.
Tämäkään ei ole virallinen tieto, vaan totuuden lipsahtaminen julkisuuteen, sillä media kertoi 18.3.1992, että eduskunta hyväksyi jäsenyyshakemuksen jättämisen selvin numeroin.
 
Tosiassa eduskunnassa oli tuolloin demareiden kirjoittama äänestysnäytelmä, jossa vastaan äänestäneet kansanedustajat joutuivat painamaan tyhjää.
 
Mitä äänestysnäytelmän taustalla oli?
 
Presidentti Koivisto määräsi Hallitusmuodon 33 §:n mukaan ulkopolitiikasta. Koivisto halusi jättää hakemuksen, mutta päätöksenteko piti parlamentarisoida. Mutta koska eduskunta ei voi antaa epäluottamusta presidentille, piti hallitus iltakoulukokouksen 27.2.1992, jonka jälkeen hakemuspaperit lähetettiin erikoispostina puheenjohtajamaa Portugalin ulkoministerille jo samana iltana.
 
Iltakoulun kokouspöytäkirjan liitteenä on Ulkoministeriön salainen muistio.
 
Liikasen haastattelu toi esille vaiettuja asioita.
 
Kysymyksessä on valtiopetos, sillä haastattelun ja em. EU-legislation-sivuston perusteella Suomesta tuli EU:n jäsen jo maaliskuussa 1992.
 
Lukekaapa uudelleen EU-legislation-sivuston acquisen määrittely
http://europa.eu/legislation_summaries/glossary/community_acquis_fi.htm
 
Tässä Liikasen haastattelun osoite:
http://areena.yle.fi/radio/2193595

 
Kuvaruutuun ilmestyy teksti:
 
Mitä Venäjä aikoo Ukrainan suhteen?
 
Ukrainassa pelko Venäjän sotilaallisesta puuttumisesta kasvaa. Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kivinen pohtii mitä Venäjä haluaa. Mepit Liisa Jaakonsaari ja Anneli Jäätteenmäki arvioivat tilannetta ja Ukrainan tarvitsemaa tukea. Suomen EU-jäsenyysneuvotteluista on 20 vuotta. Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen kertoo niihin liittyvästä epävarmuudesta.
 
Hiirellä pääsee siirtymään Liikasen haastatteluun niin, ettei Yle Radio 1:n Ykkösaamulähetystä tarvitse kuunnella alusta asti.
 
Oleelliset kohdat ovat haastattelun alussa kohdassa 23.40 ja jäsenyyshakemus kohdassa 25.38.

Read more »