Poliittista ohjausta on harjoitettu aiemminkin…

Päivitetty uudelleen maaliskuulta 2012.

Oikeuspolitiikan ja lainkäytön tutkimusryhmän tutkimuksesta 17.2.2003

Presidentti Koiviston oikeuspolitiikan tuhoisat vaikutukset oikeuslaitoksen ja koko virkakunnan toiminnan legitimiteettiin – Rikkoiko Tasavallan Presidentti Suomen perustuslakia ?

Oliko Koivisto, pankkijärjestelmän pelastaja, vai ansaan juoksutettu valtionpäämies; suhteessa perustuslailliseen vallan kolmijako-oppiin?

Miten on mahdollista, että Suomi -nimisessä oikeusvaltiossa jouduttiin 1990-luvun alkupuolelta lähtien sellaiseen laittomuuden tilaan, mistä liian monilla on omakohtaista kokemusta? On selvää, että massiivinen oikeudenloukkausten ketju ei ole ollut mahdollista ilman valtakunnan korkeimmalta mahdolliselta taholta tulevaa ohjausta ja suojelua?

Suomen yhteiskunnallista vallankäyttöä on kautta aikojen leimannut käytäntö, jonka mukaan yhteiskunnan tulee toimia heikompaa osapuolta suojaavalla tavalla. Sellainen ajatuskin on sivistysvaltiossa mahdoton, että yhteiskunta ja oikeuslaitos asettuisivat vahvemman puolelle heikompaa vastaan.

Suomen perustuslain perusteella tasavallan presidentti ei virkatoimissaan saa puuttua tuomioistuinlaitoksen toimintaan.

– Rikkoiko Tasavallan Presidentti Suomen perustuslakia?” käsiteltiin varsin laajasti presidentti Koiviston 6.5.1992 järjestämää oikeuspoliittista seminaaria ja sen vaikutuksia Suomen oikeuslaitokseen.
Aihe on ollut tavattoman vaikea tutkia, koska lähdeaineiston saannissa on ollut tiettyjä ongelmia. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että asiassa on saatu selvä läpimurto, koska on saatu näyttöä itsensä presidentti Koiviston lausumasta ja myös eduskunnan pankkivaltuusmiesten pöytäkirjoista.

Presidentti Koiviston tavoite näyttää sinänsä olleen hyvä: Suomen kuilun partaalle itsensä ajaneen pankkisektorin pelastaminen konkursseilta. Tavoitteensa toteuttamiseksi presidentti Koivisto näyttää kuitenkin alistaneen oikeuslaitoksen toimimaan pankkien – vahvemman – puolella asiakkaita – heikompaa osapuolta – vastaan käytävissä oikeusjutuissa.

Tausta: korkosodasta ”Koiviston konklaaviin“

Vanhoina hyvinä pankkitoiminnan säännöstelyn aikoina pankit möivät luottoasiakkailleen suomalaisilta tallettajilta saamaansa halpakorkoista rahaa, josta ns. korkokatteesta ne saivat muhevan tuoton itselleen.

Mauno Koiviston tultua presidentiksi 1980- luvun alkupuolella alkoi kasinotyyppisen pankkikapitalismin aika: Suomi otti horjahtelevat ensiaskeleensa ns. globaalissa taloudessa, kun Koiviston isännöimä Suomen pankki (Antti-Pekka Pietilä: Presidentin pankki) liberalisoi 1980-luvun puolivälissä pääoman liikkeet Suomeen ja Suomesta pois, mutta piti samalla kiinni kiinteästä markan ulkoisesta valuuttakurssista. Tämä ns. vahvan markan politiikka ajoi karille 1990-luvun alussa tunnetuin seurauksin.

1980-luvun loppupuolella valuuttaa oli maailmalla rajattomasti tarjolla. Oli vain kysymys rahan hinnasta eli korosta: rahaa sai maailmalta ostaa hieman alle 10% korolla, kun vastaavat ottolainauskorot (=talletuskorot) kotimaassa olivat luokkaa 0-3%. Kotimaassa kysymys oli siitä, että näin hankittua rahaa onnistuttiin saamaan myydyksi maksaville asiakkaille. Pankit eivät voineet vastustaa kiusausta, eivätkä ne jarrutelleet markkinointitoimissaan – syntyi hulvaton luottokaruselli. Kun säännöstelystä oli vihdoin “vapauduttu“, menivät luotot erinomaisesti kaupaksi.

Ongelma oli kuitenkin siinä, että suurin osa siihen mennessä myönnetyistä luotoista oli ns. peruskorkosidonnaisia luottoja, joissa korkotaso oli liian matala tuottaakseen pankeille riittävää korkokatetta. Pankit ajautuivat ns. korkoloukkuun, kun ne joutuivat ostamaan rahaa markkinakorkoisena, mutta myymään peruskorkoisena. Pankit saivat siten omalla toiminnallaan aikaan tilanteen, jossa niillä alkoi mennä huonosti.

Esko Seppänen: Kuitenkin koko peruskorkosidonnaisten lainojen pankeille aiheuttama kannattavuusongelma on pankkien eikä lainanottajien syytä. Lainanottajille pitää säilyttää ne nykyoloissa hyvät kaupat, jotka he ovat tehneet markkinaolosuhteissa 1980-luvun puolivälissä ja sen jälkeenkin. Niitä kauppoja ei saa peruuttaa pankkien yksipuolisin tai Suomen Pankin toimin. Pankit syyttäkööt itseään siitä, että ne antoivat rahaa lainaksi pitkällä maksuajalla mutta ottivat itse rahaa lainaksi lyhyellä maksuajalla. (1990vp. PaVM n:o 6)

Seurauksena oli ns. korkosota, jossa pankit kannattavuutensa turvaamiseksi ryhtyivät nostamaan peruskorkosidonnaisten luottojen korkoja vastoin luottoasiakkaiden kanssa tehtyjä luottosopimuksia.

Aivan uusi tieto on, että Suomen Pankki oli tässä toiminnassa mukana. Pankkivaliokunnan mietinnössä n:o 6 eduskunnan pankkivaltuusmiesten kertomuksesta vuodelta 1989 (1990vp. PaVM n:o 6), Esko Seppäsen vastalauseessa todetaan mm. seuraavaa:

“Pankkivaliokunnan asiantuntijakuulemisessa kävi ilmi, että pankit toimivat Suomen Pankin antamien ohjeiden ja säädösten mukaan korottaessaan vanhojen lainojen korkoja yksipuolisin päätöksin.“

Antti-Pekka Pietilän kirjoittaman Presidentin pankki –kirjan mukaan Suomen Pankki toimi Mauno Koiviston presidenttikaudella hänen ohjauksessaan:

“Mauno Koiviston aikana Suomen Pankki oli tiukasti presidentin talutusnuorassa.“

Siten varsin luonnollinen johtopäätös on, että Mauno Koivisto oli presidenttinä toimiessaan mukana ohjeistamassa pankkeja yksipuolisiin koronnostoihin.

Korkein oikeus antoi 3.4.1992 yksipuolisista koronnostoista oman tuomionsa (KKO 1992:50):

“Pankki oli korottanut A:n asuntolainan korkoa yksipuolisella päätöksellään. Pankki oli aikaisemmin antanut vastaavista lainoistaan kuvan, että niiden korko oli sidottu Suomen Pankin vahvistamaan peruskorkoon ja muuttui vain peruskoron muutosten johdosta. Tämä oli ollut yleinenkin käsitys näistä lainoista. Se oli vastannut myös A:n käsitystä, mikä pankin oli täytynyt ymmärtää. Lainaa koskevan velkakirjan korkoehto ei ollut ristiriidassa A:n käsityksen kanssa eikä siinä ollut sanottu, että pankilla olisi oman harkintansa mukaan oikeus muuttaa lainan korkoa.

Kun pankki ei ollut näyttänyt, että pankin yksipuolisesta oikeudesta koron korottamiseen muulloin kuin peruskoron muuttuessa olisi selvästi ilmoitettu A:lle lainaneuvotteluissa tai velkakirjaa allekirjoitettaessa, ei pankilla ollut oikeutta lainan koron korottamiseen.“

On epäiltävissä, että Koiviston oikeuspoliittinen seminaari oli oikeuslaitoksen käskytystä.

1. Osallistujat ja kysely tilaisuuden luonteesta

Seurauksena oli Tasavallan presidentti Mauno Koiviston ja Korkeimman oikeuden välinen taistelu, jossa näyttää siltä, ettei perustuslain asettamia rajoja välttämättä kunnioitettu.

Tasavallan presidentti järjesti 6.5.1992 Linnassa oikeuspoliittisen keskustelutilaisuuden, jonka teemoina Korkeimmasta oikeudesta 26.5.2002 saadun tiedotteen mukaan olivat ( 1 ):

1. Tuomioistuinten yhteiskunnallinen vallankäyttö ja riippumattomuus

2. Tuomioistuinten toiminnan arviointi ja arvostelu.

Tilaisuuteen oli kutsuttu presidentin, presidentin rouvan ja kanslian johdon lisäksi tuomioistuinten, yliopistojen ja tutkimuslaitosten edustajia, kaikkiaan kolmisenkymmentä henkilöä.

Tilaisuuteen osallistuneille henkilöille tehtiin kysely keskustelutilaisuuden sisällöstä ja luonteesta. Vain 2 vastaajaa muisti, mistä oli kysymys: professorit Heikki Ylikangas ja Jukka Kekkonen.

2. Professori Heikki Ylikankaan vastaus

Professori Ylikankaan vastauksen mukaan

“tilaisuuden tarkoitus oli tasavallan presidentin ja – mikäli mahdollista – mukaan kutsuttujen henkilöiden arvovallalla painostaa Korkein oikeus tekemään Koiviston mieleinen ratkaisu pankkeja koskevassa asiassa.“

Ylikankaan vastaus jatkuu:

“Koivisto puolsi kantaa, jonka mukaan pankeilla pitäisi olla oikeus yksipuolisesti nostaa lainakorkoa. Korkeimman oikeuden presidentti Heinonen oli kuitenkin teettänyt lainanottajan oikeuksia puoltavan päätöksen KKO:ssa ennen kokousta, mistä Koivisto oli selvästi näreissään.“

– Kyseinen KKO:n päätös oli annettu 3.4.1992 ( KKO:1992:50 ) eli noin kuukautta aikaisemmin.

Ylikankaan loppupäätelmä kuului:
“Tilaisuus ymmärtääkseni vahvisti Koiviston asemaa suhteessa juristeihin. Hänen mahdollisia nuhteitaan pelättiin. Koivistoa siis myötäiltiin enemmän pelosta kuin uskosta tämän argumenttien oikeudelliseen pätevyyteen.“

3. Professori Jukka Kekkosen vastaus

Professori Jukka Kekkonen vastasi tilaisuutta koskevaan tiedusteluun lähettämällä oman puheenvuoronsa käsikirjoituksen ja liitti siihen omakätisen lyhyen saatekirjoituksen. Puheenvuoro on oikeustieteilijän kannanottona erittäin merkittävä, koska siinä tuodaan julki huoli siitä, miten oikeuslaitoksen tulisi toiminnassaan ja tuottamissaan ratkaisuissa noudatella kansalaisten oikeustajua – hän oli huolissaan siitä, “millainen kuva kansalaisilla on oikeuslaitoksesta“

Professori Kekkosen kirjoitus osoittaa, kuinka jo 1990-luvun alussa osa oikeusoppineista oli huolissaan Suomen oikeuslaitoksen legitimiteetistä:

“tuomioistuinlaitoksen legitimiteetti ei ole niin korkea, kuin esimerkiksi lakimiesten piirissä on totuttu ajattelemaan…“ ja “…legitimiteetin suunta on pikemmin aleneva kuin nouseva.“

Professori Kekkosen saatekirjoitus kuuluu seuraavasti:

“Olen itse valmistautunut “puolustamaan“ sitä näkökantaa, että TP:n lausumat ja muut mielenilmaisut faktisesti vaikuttavat oikeuslaitoksen toimintaan (“tiedostamattoman“ tason kautta vähintäänkin).

(TP = Tasavallan Presidentti, kirj. huom.)

4. Tasavallan presidentti Tarja Halonen julisti pöytäkirjat salaisiksi

Kun tilaisuuden luonnetta ja sisältöä koskevia pöytäkirjoja tiedusteltiin Tasavallan presidentin kansliasta, ilmoitettiin sieltä, että asiakirjoja ei luovuteta:

· “TP-kansliaesittely no 3/30.07.2002

Presidentti Mauno Koiviston pyynnöstä päätän ja määrään, että presidentintoimen hoitamisen kannalta välttämättömän luottamuksellisuuden suojaamiseksi../..pyyntöön saada jäljennökset presidentti Mauno Koiviston Linnassa 6.5.1992 järjestämään oikeuspoliittiseen keskustelutilaisuuteen liittyvistä asiakirjoista ei suostuta.

Tarja Halonen

Tasavallan Presidentti“

Asiakirjojen luovutusta presidentiltä ovat sittemmin vaatineet lukuisat ihmiset. Tuloksetta.

5. Koiviston oma lausuma tilaisuuden luonteesta

Pöytäkirjat eivät kuitenkaan ole välttämättä enää tarpeen, koska vastikään on löytynyt presidentti Koiviston Helsingin yliopistossa syksyllä 1995 pitämä luento “Taloudesta, pankeista, kriiseistä“ (Helsingin yliopisto, Studia Monetaria, Syksy 1995. Pankkikriisit, talous ja ihminen)

Tämän omasanaisen lausuman löytymisen jälkeen ei ole epäilystäkään siitä, mikä oli 6.5.1992 järjestetyn oikeuspoliittisen keskustelutilaisuuden teema.

Presidentti Koivisto totesi Studia Monetaria –luennossaan mm. seuraavaa:
“Pankkivaltuusmiesten olisi pitänyt nostaa peruskorkoa. Sitä ei kuitenkaan tehty eikä syytä kannata laskea pelkästään pankkivaltuusmiesten synniksi. Kyllä se oli koko pankkisektori Suomen Pankki mukaan lukien, joka peräti vähin äänin tyytyi vallinneeseen tilanteeseen. Kun ajattelen niitä aikaisempia mekkaloita, joita oli peruskoron noston yhteydessä käyty, niin täytyy sanoa, että kovin vähän meteliä näinä vuosina nostettiin.”
Koivisto jatkaa:
”Tuomioistuinlaitos tuli tähän mukaan ja alkoi suorittaa lainsäädäntöä. Minäkin olin pankkien kannalla ja ihan vakuuttunut siitä, että se ratkaisee, mitä velkakirjassa lukee. Toisin kuitenkin oli, sillä tuomioistuimet Korkeinta oikeutta myöten päättivät, ettei se ratkaisekaan. Ratkaisevinta on se, mitä on puhuttu silloin, kun lainasuhde on syntynyt. Näin oikeuslaitos otti kantaa heikomman puolesta vahvempaa vastaan. Nyt tietysti kun niitä heikkoja on niin paljon, herää kysymys, kuka tässä nyt on ollut heikko ja kuka vahva. Ei laisinkaan kysytty sitä, mikä on koko lainsäädännön tarkoitus. Senhän tarkoitus on estää pankkeja joutumasta semmoiseen tilanteeseen, mihin pankit sitten joutuivat. Pankin antolainaussitoumukset eivät voi olla ristiriidassa ottolainaussitoumusten kanssa. Pankinjohtaja-aikoinani oli oppinut, että pankit saavat antaa vain kahdenlaisia lainoja; määräaikaisia lyhytaikaisia 6 kk lainoja ja sitten irtisanottavia lainoja. Lainoja ei myönnetä 10 vuodeksi, 8 vuodeksi, vaan ne ovat irtisanottavia. Sen ohella on sitten lyhennyssuunnitelma, mutta se on vain suunnitelma. Nyt kuulemma näitten päätösten jälkeen, jos joku haluaa lainan saada, niin sen täytyy ääneen lukea se kaikki pikkuinen teksti, jotta voidaan todeta, että se on nyt irtisanottavissa oleva.“

Antti-Pekka Pietilä on kirjassaan Presidentin pankki (Art House, 1996) arvioinut presidentin luentoa seuraavasti, sivu 96:
“Presidenttinä Koivisto arvosteli mm. juristeja, jotka eivät hyväksyneet hänen kannattamaansa lievää rangaistuslinjaa talousrikollisia kohtaan. Hän teki selväksi myös, että Korkeimman oikeuden (KKO) tuomarit tekivät vääriä päätöksiä. KKO tulkitsi pankki- ja velkakirjalakeja heikommassa asemassa olevan velallisen eduksi pankkia vastaan. Koiviston mielestä tuomareiden olisi pitänyt nähdä, että tuomio tulee ajamaan pankit suuriin taloudellisiin vaikeuksiin. Koiviston mielestä lakia olisi pitänyt tulkita niin, että pankilla olisi pitänyt olla yksiselitteinen oikeus irtisanoa sellaiset lainat, joiden korkoja se ei voinut nostaa yksipuolisen ilmoitukseen perusteella. Korkojen nosto olisi Koiviston mielestä lieventänyt pankkikriisiä.“

6. Heikomman osapuolen suojaaminen sivistysvaltion keskeinen periaate

Professori L.E.Taxell kirjoitti vuonna 1980 pankkien korkolausekkeista (“Ensidig ändring av villkor i massavtal“, 116 JFT, 1980). Hän nosti keskeiseksi kysymykseksi pankkien oikeuden yksipuolisesti muuttaa vakiosopimustensa ehtoja, eli esimerkiksi korottaa lainan korkoa kesken sopimuskauden.

Professori Taxell kyseenalaisti pankkien oikeuden tehdä yksipuolisia muutoksia vakiosopimusehtoihin sopimusehtojen yleistä kohtuullisuutta koskevien normien sekä pankin ja sen asiakkaan erityisen luottamussuhteen perusteella.

Koska Taxell päätteli pankkien ja asiakkaiden neuvotteluaseman olevan vinoutunut, hän katsoi yhteiskuntapolitiikan keskeiseksi tavoitteeksi heikomman sopimusosapuolen suojaamisen.

Presidentti Koiviston oman lausuman perusteella voidaan tehdä sellainen johtopäätös, että tasavallan presidentti Koivisto asettui tukemaan vahvempaa osapuolta, pankkilaitosta.

7. Mahdolliset oikeusvaikutukset – presidentti Mauno Koiviston toiminta contra perustuslaki

Suomen Hallitusmuotoon on kirjattu jo itsenäisyytemme alusta lähtien kansanvallan toteutumisen kannalta johtavaksi periaatteeksi vallan kolmijako-oppi: lainsäädäntövaltaa käyttää kansan valitsema eduskunta, toimeenpanovaltaa tasavallan presidentti ja valtioneuvosto, sekä tuomiovaltaa riippumaton tuomioistuinlaitos.

Siten perustuslaki kieltää toimeenpanovallan edustajia – tasavallan presidenttiä ja valtioneuvostoa – puuttumasta riippumattoman tuomioistuinlaitoksen toimintaan.

8. Suomen perustuslaki (Suomen Hallitusmuoto 17.7.1919/94) 2§:

Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta.

Lainsäädäntövaltaa käyttää eduskunta yhdessä tasavallan presidentin kanssa.

Ylin toimeenpanovalta on uskottu tasavallan presidentille. Sen ohessa on valtion yleistä hallitusta varten oleva valtioneuvosto, johon kuuluu pääministeri ja tarvittava määrä ministereitä.

Tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet, ylimmässä oikeusasteessa korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus.

Saadun lisäaineiston perusteella näyttää yhä ilmeisemmältä, että presidentti Koivisto on pyrkinyt ohjeistamaan Suomen tuomioistuinlaitosta presidentin valtaoikeuksiin kuulumattomalla tavalla.


Oikeuspolitiikan ja lainkäytön tutkimusryhmän psta Kalevi Kannus

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *