Luotonantajavastuu – laiminlyöty oikeudenala?

Julkaistu aiemmin 16. helmikuuta 2012
 

Miksi luotonantajavastuun täytäntöönpano ei ole kehittynyt Suomessa oikeuskäytännöksi?
 
Lapin yliopiston yksityisoikeuden, erityisesti kauppaoikeus, professori, OTT, KTM, VT Ari Huhtamäen* väitöskirja Luotonantajavastuu: Lender liability Suomessa on julkaistu vuonna 1993, julkaisijana Lakimiesliiton Kustannus Oy. Esipuhe on päivätty 31.5.1993.
 
Luotonantajavastuulla, lender liability, tarkoitetaan oikeuskäytäntöä, joka kehittyi Yhdysvalloissa 1980-luvun pankkikriisin aikana ilman erityistä lainsäädäntöä. Amerikkalaiset velalliset nostivat korvauskanteita kovin ottein perintää harjoittaneita pankkeja vastaan ja voittivat oikeusjutuissa kokonaismäärältään satoja miljardeja dollareita. Oikeuskäytännön syntymisen psykologisena voimana voidaan Huhtamäen mukaan pitää sitä, että ”…vallan keskuksiksi miellettyjä pankkeja ja muita rahoituslaitoksia kohtaan purkautuu vihamielisyyttä”.
 
Väitöskirja herättää joukon vakavia ajatuksia ja kysymyksiä. Kysymyksiin olisi viimeistään nyt aika saada vastauksia. Käsityksemme mukaan suomalainen lakimieskunta on nämä vastaukset velkaa pankkikriisin seurauksena velkaloukkuun jääneille yrittäjille – sekä luotonottajille että luottojen takaajille.
 
· Ari Huhtamäen väitöskirjatyötä olivat apurahoin tukeneet Suomen Säästöpankkiliitto sekä Suomen Yhdyspankki Oy:n 125-vuotisjuhlarahasto.
 
· Huhtamäki oli aloittanut väitöskirjatyönsä syksyllä 1988, jolloin hänen omien sanojensa mukaan ”…luotonantajavastuuta koskevat kysymykset vaikuttivat Suomen pankkitoiminnan kannalta vain teoreettisesti mielenkiintoisilta. Markkinat muuttuivat kuitenkin nopeasti tässä suhteessa. Juristien ja jopa yleisön mielenkiinto tätä tutkimusta kohtaan on tänään huomattava.”
 
· Kirjassa on kuvattu seikkaperäisesti USA:n Lender liability –oikeuden perusteita ja syntyhistoriaa Yhdysvaltoja 1980-luvulla koetelleen pankkikriisin aikana:
 
”Pankit ryhtyivät kattamaan avoimia riskejään. Perintää harjoitettiin kovin ottein. Luotonottajat, jotka kokivat tulleensa väärin kohdelluiksi, nostivat kanteita pankkeja vastaan. Velallisten menestyksen seurauksena syntyi kokonainen oikeustapausten aalto, USA:ssa jopa uusi vahingonkorvausoikeudellinen oikeudenala, joka sai omat aikakausijulkaisunsa, kurssinsa ja spesialistinsa. Tätä oikeudenalaa ja ilmiötä kutsutaan Yhdysvalloissa nimityksellä lender liability.”
 
· Korostettakoon vielä kerran, että USA:ssa ei ole ollut erityistä lender liability –lakia tai lainsäädäntöä, vaan tämä vahingonkorvausoikeudellinen oikeudenala syntyi velallisten nostettua suurin joukoin hyvin perusteltuja korvauskanteita pankkeja vastaan ja voitettua näitä juttuja. Pankkien maksettavaksi tuomittujen korvausten määrä nousi lopulta satoihin miljardeihin dollareihin. Lender liability kehittyi siten 1980-luvun pankkikriisin yhteydessä syntyneestä tarpeesta uutena oikeuskäytäntönä ilman, että Yhdysvalloissa olisi katsottu olevan tarpeellista säätää uutta lainsäädäntöä. Ilmiön huippuvuodet osuivat 1980-luvun loppupuolelle, ja sen kasvu taittui 1990-luvun puolella, kun veronmaksajien oli tuettava maksukyvyttömiä pankkeja sadoilla miljardeilla dollareilla ja muutenkin luotonantajavastuuta koskeva doktriini ( oppijärjestelmä ) vakiintui Yhdysvalloissa.
 
· Kirjan mukaan Suomessa oli vuonna 1993 käynnistymässä vastaava prosessi:
 
”Suomessa luotonantajavastuukanteiden määrä on ollut vähäistä 1930-luvun jälkeen…Vasta viime vuosina on syntynyt huomattava määrä uutta oikeuskäytäntöä. Oikeuslaitoksessa on parhaillaan käsiteltävänä runsaasti luotonantajavastuukanteiksi luokiteltavia juttuja. Nähtäväksi jää, vaikuttavatko pankkien tueksi ylimääräisin veroin kerätyt varat luotonantajavastuun taittumiseen samalla tavoin kuin Yhdysvalloissa.”
 
· Väitöskirjassa otetaan esimerkkeinä suomalaisesta luontoantajavastuuta koskevasta oikeuskäytännöstä esille kaksi ( ! ) KKO:n ennakkopäätöstä, KKO 1991:42 ja KKO 1992:50. Viimeksi mainittu päätös on sama, jota käsiteltiin 6.5.1992 pidetyssä oikeuspoliittisessa seminaarissa, ns. Koiviston konklaavissa. Tässä KKO:n päätöksessä tuomittiin pankin yksipuolinen koronnosto sopimusoikeuden vastaisena tekona. Huhtamäen väitöskirjassa päätöstä käsitellään ns. suuren korkoriidan eli koronkorotuskiistan ratkaisseena päätöksenä. Koiviston oikeuspoliittisesta seminaarista ei väitöskirjassa ole mainintaa.
 
· Suomessa 1990-luvun alkupuolella riehunut raju pankkikriisi oli velallisten kohtelun osalta yhdenmukainen Yhdysvaltojen 1980-luvun pankkikriisin kanssa: pankit irtisanoivat luottojaan massoittain, ja harjoittivat perintää kovin ottein vastoin luottosopimusten laki- ja normiperustaa. Suomessa, toisin kuin professori Huhtamäen väitöskirjassaan ennusti, ei kuitenkaan syntynyt Yhdysvaltojen lender liability –vahingonkorvausoikeutta vastaavaa luotonantajavastuuoikeudenalaa. Päinvastoin, Suomessa pankit voittivat ja ovat edelleen säännönmukaisesti voittaneet entisten luottosopimusasiakkaidensa, luotonottajien nostamat oikeudenkäynnit. Edes rikostaustaisia juttuja Suomen tutkinta- ja syyttäjäviranomaiset eivät ole suostuneet ottamaan asianmukaiseen käsittelyyn, saati nostamaan niistä rikoskanteita pankkien toimijoita vastaan.
Julkaistu 1iemmin 

 
· Suomessa ainoat systemaattiset oikeudenkäynnit pankinjohtajia vastaan on käyty ns. säästöpankkioikeudenkäynneissä, jotka olivat valtion – ei velallisten – nostamia vahingonkorvauskanteita. Säästöpankkioikeudenkäynneissä pankinjohtajia syytettiin valtiota ja sen edustamia tahoja vastaan tekemiksi epäillyistä rikkomuksista. Nämä oikeudenkäynnit eivät siis kuulu lender liability –oikeudenalaan.
 
· Huhtamäen väitöskirja on ollut suomalaisten lakimiesten tiedossa jo vuodesta 1993 lähtien. Väitöskirjassa on esitetty erittäin systemaattisesti ja seikkaperäisesti ne teemat, joilla Yhdysvalloissa luotonantajien normien vastaiset menettelytavat on sikäläisessä oikeuskäytännössä menestyksellä saatettu tutkittavaksi ja prosessoitavaksi siten, että pankit ja niiden edustajat joutuivat korvausvastuuseen. Tiedossamme ei kuitenkaan ole, että näitä teemoja olisi Suomessa missään yhteydessä – kanteita asianajajien kanssa valmisteltaessa, poliisitutkinnassa, syyteharkinnassa tai oikeuskäsittelyssä, saati julkisuudessa – tuotu esiin ja käytetty vastaavalla tavalla. Suomessa ”Luotonantajavastuu” –käsite on pidetty pimennossa velallisilta?
 
· Yhdysvalloissa luotonantajavastuun puitteissa asiakkaalle suoritettavien korvausten piiriin kuuluvat paitsi sopimusrikkomuksella tuotetut taloudelliset vahingot , myös ns. punitatiiviset korvaukset, eli rangaistusluonteiset, vahingon kärsineelle suoritettavat sakon luonteiset, usein erittäin korkeat korvaukset. Ne eivät määritelmänsä mukaan ole missään suhteessa kärsittyyn vahinkoon.
 
Professori Huhtamäki toteaa:
”USA:n oikeusjärjestys sisältää eräitä oppeja, joiden hyväksyminen on vaikeata pohjoismaiselle juristille. Tässä teoksessa ovat näkyvästi esillä ainakin rangaistusluonteiset korvaukset. Asiaan perehtymätön voi saada amerikkalaisesta oikeudesta sen käsityksen, että se olisi vahvemman oikeutta. Amerikkalainen oikeusjärjestys kuitenkin yllättää ankarilla heikomman suojaa koskevilla normeillaan. Punitatiivisten korvaustenkin voidaan katsoa kuuluvan niihin.”
 

· Huhtamäki jatkaa:
 
”Taloudellisten taustatekijöiden vaikutuksesta huolimatta ei ole sattumanvaraista, että luotonantajavastuu ilmiönä on peräisin juuri Yhdysvalloista. Sikäläinen vahingonkorvausjärjestelmä ja eräät muut oikeusjärjestykseen liittyvät seikat luovat otolliset edellytykset pankkeja ja muita rahoittajia vastaan ajettaville vahingonkorvauskanteille.”
 
Tähän selityksenä Huhtamäki esittää mm. sen, että luotonottajat olivat innokkaita nostamaan kanteita, koska mahdollisesti saatavien korvausten määrä saattoi nousta vahinkoja suuremmaksi, ja että korvauksen määrän päättää useimmissa jutuissa maallikoista koostuva valamiehistö, jury.
 
Lisäksi erityisenä ”katalysaattorina” kanteiden nostamiselle Huhtamäki mainitsee sen, että amerikkalaiset asianajajat toimivat yleensä voitto-osuuspalkkioin, ns. contingent fees:
 
”Monikymmenmiljoonaisen punitatiivisen korvaussumman luotonottajalle voittanut asianajaja voi odottaa saavansa 30-40 prosenttia korvaussummasta itselleen.”
 
Siis, todellakin miksi luotonantajavastuun täytäntöönpano ei ole kehittynyt Suomessa oikeuskäytännöksi?
 
* Professori Ari Huhtamäen isä Martti Huhtamäki on pitkään kuulunut SYP-Merita-Nordean ylimpään johtajistoon, viimeksi varatoimitusjohtajana, ja 1990-luvun alussa hallintoneuvoston jäsenenä
 
oikeuspolitiikan tutkimusryhmä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *